Armistead Maupinin kirjaan Tales of the City perustuva minisarja aiheutti valtavan kohun ilmestyessään 1993. Syitä on 2010-luvulla aikuistuneiden mahdotonta ymmärtää. Syyt olivat nimittäin nämä: televisiossa näytettiin miesten välinen suudelma, näytettiin kaksi miestä sängyssä selvin viittauksin siitä, että heillä oli ollut seksiä keskenään. Lisäksi sarjassä nähtiin huumeiden käyttöä ja siinä kiroiltiin, lesbojakin oli. Toki sarja oli USA:n julkisen tv-yhtiön tuotanto, mikä pahensi tilannetta dramaattisesti. Sarjan vaikutuksia puitiin kongressissa asti. Sarja oli tästä huolimatta ja juuri tämän takia valtavan suosittu. Vanhoillisten kristillisten piirien masinoima kritiikki aiheutti kuitenkin sen, että julkinen tv-yhtiö ei toteuttanut kaavailtua jatkokautta.

Mainos

Yle lähetti Kertomuksia kaupungista melko tuoreeltaan televisiossa. Elin silloin itse kukkeinta homosteluaikaani ja sarja teki minuun valtavan vaikutuksen. Minulle se normalisoi homoseksuaalisuuden. Tässä kohden lienee parasta muistuttaa, että Helsinki 90-luvun alussa oli homolle hyvin ankea paikka, tähän päivään verrattuna se oli aivan eri maailma. Eikä meilläkään oltu televisiossa nähty miesten välistä rakkautta.

Tales of the City -minisarja oli valtavan suosittu ympäri maailman ja saavutti juhlitun kulttistatuksen, jota se nauttii edelleen tänä päivänä yli 25 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Sarja sai lopulta myös jatkoa. More Tales of the City 1998, Further Tales of the City 2001 ja tämän vuoden Pride-kuukausi toi ihana lahjan, kun Netflix julkaisi tuoreen neljännen kauden, jolla hämäävästi on sama nimi kuin ensimmäisellä Tales of the City. Ja tätä ilon määrää, sillä kaikki neljä kautta ovat nyt katsottavissa Netflixissä!

Armistead Maupin on kirjailija ja homo, kuten hän itseään luonnehtii. Hän ei pidä termistä homokirjailija, sillä hän kirjoittaa myös muista. Tales of the City -kirjoja ei ole alunperin kirjoitettu kirjaksi. Maupin kirjoitti jatkokertomusta paikalliseen lehteen San Francisco Chronicleen. Ensimmäinen teksti julkaistiin 8. elokuuta 1974. Kirjana tekstit julkaistiin 1978. Jatko-osia on useita.

1993 minisarja kuvaa elämää San Franciscossa 1976. Gay-liike on vielä nuori, mutta vapaus on käsinkosketeltavaa ja se välittyy hyvin myös ruudusta. Tarina etenee eri kausilla siten, että More Tales of the City on edennyt pari vuotta ja Further Tales of the City jälleen pari vuotta, jolloin ollaan jo vuodessa 1981 ja AIDS-epidemian kynnyksellä. 2019 kausi on tässä päivässä.

Tänä päivänä sarjan miehinen alastomuus ei enää hätkähdytä – ja ensimmäisen kauden jälkeen sitä on paljon lisää. Tarinan vahvuus on elämänmakuisessa ja viisaassa tarinassa, joka sisältää myös kumman ulottovuuden ja ripauksen mystiikkaa. Maupin onkin ilmoittautunut Hitchcock-faniksi. Jokaisella kaudella on oma mysteerinsä, joka kulkee muun tarinan rinnalla.

Pääosien esittäjät ovat osin vaihtuneet vuosikymmenten kuluessa, mutta vuokraemäntää ja transnaista Anna Madrigalia esittävä Olympia Dukakis ja suurkaupunkiin tulevaa maalaista Mary Ann Singletonia näyttelevä Laura Linney ovat pysyneet. 2019 näemme myös alkuperäisen Brianin paluun Paul Grossin palatessa rooliinsa. Hän esittää itseriittoista naistenmiestä, joka on yhtä paha lutka, kuin samassa talossa asuva Michael eli Mouse, kuten miehet yhdessä vaiheessa toteavat.

Sarjan keskiössä on idyllinen vanha puutalo osoitteessa 28 Barbary Lane. Sen vuokraemäntänä on Anna Madrigal (Dukakis), nainen, jolla on salaisuus – ja joka kasvattaa kannabista.

Tarina iskee terävästi ajankohtaisiin kipupisteisiin. 2019 kaudella nähdään muiden muassa tulinen pöytäkeskustelu nuoren ja vanhemman polven homojen välillä. Mikä katharsis!

Sarja kertoo puukerrostalossa asuvien ihmisten elämästä iloineen ja suruineen. Se on tarina perheestä. Sarja tuo iloisesti, vaikkakin surun kautta, esiin sen, että sinun perheesi voi olla myös se, jonka itse valitset.

Ylätasolla sarja kantaa kuitenkin viestiä eroista sukupolvien välillä. Siinä, missä 1970-luvun nuoret juhlivat tuoretta vapauttaan ja elämää, lähes rajattomassa vapaudesta koko elämänsä ajan nauttineet 2010-luvun nuoret rypevät syyllisyydessä ja vaativat fanaattisesti siitä tilille heitä edeltäviä sukupolvia. Tämähän on meilläkin nähty yleinen someriitojen kestoaihe. Tämä tuodaan herkullisella tavalla esiin neljännellä kaudella.

Tänä päivänä voidaan nähdä ongelmallisena se, että transnaisen roolissa on heteronainen. Olympia Dukakis on kuitenkin sarjan historian vuoksi ainoa oikea kiinnitys Anna Madrigalin rooliin myös neljännellä kaudella. Ohjaaja Lauren Morelli, onkin sanonut, että jos sarja alkaisi nyt, rooliin olisi kiinnitetty transnainen. Transnäyttelijöitä 2019 kaudella on kuitenkin mukana ja nuorta Anna esittää vaikuttavissa takaumissa Jen Richards. Transihmisiä on mukana muutenkin, kirjoittaja Thomas McBee, ohjaajat Silas Howard ja Sydney Freeland. Kausi sisältää melko paljon takaumia, joissa kuvataan transnaisten elämää 60-luvulla ennen Stonewallia. Nämä olisivat itsenäänkin hyvin koskettavaa ja mielenkiintoista katsottavaa.

Suosittelen tätä sarjaa lämpimästi!

QX QX QX QX QX

P.S. Netflixillä on myös dokumentti Armistead Maupinista, joka kannattaa sekin katsoa! Se on nimeltään Armistead Maupin Kertomuksia elämästä. Siinä Kertomuksia kaupungista peilautuu kirjailijan omaan elämään ja siinä valoitetaan myös sarjan taustoja ja haastatellaan sen tähtiä.