Legendaarisen Nastamuumio-kustantamon Asmo Koste on tehnyt suomalaiselle gay-maailmalle kulttuuriteon suomentamalla ja kustantamalla erään gay-maailman tärkeimmistä ja unohdetuista kirjallisuusklassikoista, sir Richard Burtonin Arabian Nights-kirjassa osassa kymmenen olleen loppuesseen 4 D Pedarasty nimellä Poikarakkautta.

Burtonin essee poikarakkaudesta on 60 sivua pitkä, vaikka Tuhannen ja yhden yön tarinoissa on vain neljä tarinaa, joissa ilmenee homoseksuaalisuutta. Burtonin essee on ensimmäinen englanninkielinen avoimesti julkaistu puheenvuoro homoseksuaalisuudesta. Burton oikeuttaa ”poikarakkauden ja mieshomouden” muuttamalla Tuhannen ja yhden yön tarinoihin kohdistetun arvostelun tutkimukseksi poikarakkauden rikkaasta historiasta osuvilla esimerkeillä.

Burton oli oman aikansa omituinen yksityisajattelija ja ennakkoluulojen täyttämän sovinnaisen maailman kapinallinen. Koste kirjoittaa kirjansa esipuheessa, miten hänen koko kasvatuksensa – tai sen puute – johti melko täydelliseen auktoriteettien kieltämiseen.

Kestää pitkään ennen kuin toinen sen ajan kuuluisa piilohomo, saksalainen Nobel-kirjailija Thomas Mann jalostaa kirjallisesti Burtonin terävät huomiot siitä, mitä ”oikea mieshomous ja poikarakkaus” ovat, piilottaen tekstiinsa myös sen saman pedofiilivoyeristisen tunnustuksen kuin Platonin Faidronissa, kysymyksellä: voiko se myös kääntyä itseään vastaan sen vastavoimana ja kirouksena olevassa homoyksinäisyyden kärsimyksessä?

Mitä on oikea homous kaiken kiiltävän hössötyksen keskellä?

”Yksinäisen katselijan vaiteliaat huomiot ja havainnot ovat sekä epämääräisempiä että terävämpiä kuin sen jolla on seuraa; yksinäisen ajatukset ovat raskaat, omalaatuiset ja aina niissä on hiven surumielisyyttä. Näkymät ja havainnot, jotka seurassa voisi kevyesti kuitata katseella, naurulla, parilla huomautuksella, askarruttavat yksinäistä aivan ylen määrin, äänettömyydessä ne syvenevät, käyvät merkittäviksi, niistä tulee kokemus, seikkailu, tunne-elämys. Yksinäisyydessä syntyy omintakeisia ajatuksia, rohkeata ja outoa kauneutta, runoutta. Mutta yksinäisyydessä saa alkunsa myös kaikenlainen nurja ja luonnoton, suhteeton ja luvaton.”

Thomas Mannin jälkeen kestää lähes kuusikymmentä vuotta, ennen kuin joku kirjailija, ja se on tässä tapauksessa myös Nobel-kirjailija, juutalainen Saul Bellow, osaa kirjoittaa yhtä profeetallisen ja samalla kirpeän analyyttisen kirjan siitä mitä oikea homous kaiken kiiltävän hössötyksen keskellä älykkään esteetin ja terävän huomioitsijan tarkoin silmin katsottuna oikeasti on kirjassaan Mr. Ravelstein. Bellow kertoo kirjassa samasta ”mieshomoudesta ja poikarrakkaudesta” kuin Burton ja Mann. Tätä kuvaa hänen kertomuksensa siitä, kun hän oli lapsi joskus 30-luvulla ja käsite ”alaston totuus” tuli muotiin:

”Ravelsteinin ajatukset avioliitosta olivat minulle (Saul Bellowin Ravelstein kirjan minäkertoja) jo tuttuja. Ihmisten yksinäiset kaipuut ja sietämätön eristyneisyys kukistavat heidät lopulta. He tarvitsevat juuri sen oikean, sen puuttuvan osan jotta tulisivat ehyiksi, ja koska he eivät voi realistisesti toivoa löytävänsä sitä. Heidän täytyy hyväksyä sopiva korvike kumppanikseen. Kun he tajuavat etteivät voi voittaa, he tyytyvät. Sukulaissielujen avioliittoja esiintyy harvoin. Rakkaus joka kestää tuhon partaalle asti ei kuulu nykyajan hankkeisiin. Ravelsteinin mielestä taas mikään ei voinut kilpailla tämän sielun saavutuksen kanssa: Tutkijat kiistivät että sonetti 116 kerto miesten ja naisten rakkaudesta, ja pitivät kiinni väitteestään että Shakespeare kirjoitti ystävyydestä. Enin mitä voimme nykyaikana toivoa ei ole rakkaus vaan seksuaalinen kiintymys – porvarillinen ratkaisu boheemiuuden kaavussa. Mainitsen boheemiuuden koska meillä on tarve tuntea olevamme vapaamielisiä. Ravelstein opetti että nykyoloissa me olemme heikoissa kantimissa. Vahvat kantimet – ja tämän hän oppi Sokrateelta – tulevat luonnosta. Sielun ytimessä on Eros. Olen luultavasti puhunut tästä aiemmin. Kun puhun siitä jälleen, syynä on se että minulle Ravelstein on ehtymätön, ja Ravelsteinille Sokrates oli ehtymätön. Sokrateelle Eros oli sielun keskuksessa. Jossa aurinko ravitsee ja laajentaa sitä, sillä molemmat heistä olivat liian samanlaisia ja lauloivat mieluummin kaipauksella kadotetuista ystävistä, ja menetetyistä rakkauksista, kuin antautuivat niihin todellisessa elämässä haavoittumaan ja putoamaan korkealta kukoistuksensa kauniista pilvilinnoista.”

Enin mitä voimme nykyaikana toivoa ei ole rakkaus vaan seksuaalinen kiintymys

Burtonin merkitys gay-kirjallisuudessa on valtava, sillä hän avasi ensimmäisenä vaikeaa latua henkilökohtaisen vapauden ja yksilöllisyyden nimissä, mitkä ovat täysvaltaiselle mieshomoudelle ja poikarakkauden harrastajalle enemmän kuin ehtoja, katsomalla kaiken sen olevan oikein mitä hän teki. Hän oli aina sitä mieltä, että mies todistaa arvonsa tekemällä juuri niin kuin haluaa eikä häntä tai hänen tulevaisuuttaan tuntunut haittaavan lainkaan se, että hänet erotettiin Oxfordin yliopistosta rikkomalla sääntöjä tai myöhemmin sotaväestä Intian Bombayssa annettuaan liian tarkan raportin Karachin homobordelleista

”Hänelle kerrottiin, että Karachissa, parin tuhannen sielun kaupunkipahasessa vain muutaman mailin päässä leiristä, ei ollut vähempää kuin kolme lupanaria tai bordellia, joissa ei ollut naisia, vaan poikia ja eunukkeja maattavana maksusta, ensin mainittujen vaatiessa melkein tuplahintaa. Koska olin ainoa brittiläinen upseeri joka osasi puhua sindiä, minua pyydettiin vaivihkaa suorittamaan tiedusteluja ja raportoimaan aiheesta.”

Burtonin kirjassa on vähän samaa oman homoutensa lukijoilta piilottavaa itsensä kieltämistä kuin Valdemar Melankon Puistohomot — raportti Helsingin 1960-luvun homokulttuurista-kirjassa, jossa kirjoittaja ei paljasta lukijalle, joka tietää sen jo kirjan ensi sivuilta, olevansa homo, vaan esittää tutkivansa aihetta ulkopuolisena objektiivisin silmin kiinnostuneena asiasta enemmän ilmiönä kuin omana todellisena halunaan ja piilossa julkisuudesta pitäneenä identiteettinään.

60-lukulainen Melanko on Burtonin tapaan ns. piilohomokseksuaali. Burtonille se oli elinehto vikroriaanisena aikakautena, minkä homofoobisuutta ja kuristavaa heteronormatiivisuutta kuvaa postuumisti Matka Intiaan ja Hotelli Firenzessä-kirjojen tekijä E.M.Foster julkaistussa Maurice-romaanissaan vuodelta 1914. Maurice kuvaa myös englantilaista yläluokkalaista versiota Sokrateen ja kumppanien avoimesti harrastamasta poikarakkaudesta ja mieshomoudesta englantilaisena sovelluksena

”Sukkela työväenluokkainen nuori mies, joka osasi katsoa omaa etuaan oli jo ahtanut komean vartalonsa siniseen pukuun.”

Nyt kun homoudesta ollaan sateenkaari-idelogian tasa-arvopolitiikan nimissä siivottu homot nurkkaan häpeämään homouttaan homonormatiivisuuden – homonormatiivisuudella tarkoitetaan että tiettyjä oikeuksia – erityisesti tasa-arvoista avioliittoa – ajamaan valjastettu seksuaalivähemmistöidentiteetti sulkee ulos monia ihmisiä ja seksuaalisesti marginalisoituja ryhmiä – nimissä, on Poikarakkautta-kirja tervetullut muistutus siitä, mitä oikea poikarakkaus ja mieshomous on joskus ollut ”homokivikautena” sen yhtenä kotimaana pidetyssä Isossa-Britanniassa.

Sateenkaari-idelogian tasa-arvopolitiikan nimissä on siivottu homot nurkkaan häpeämään

Moni mieshomo, ja nimenomaan piilossa pysyttelevät sekä bi-miehet, kokevat sateenkaari-ideologian ja Priden paitsi kulutuskeskeiseksi, myös ahdasta homonormatiivisuutta juhlivaksi identiteettitivoliksi, vaikka heille vähemmistöidentiteetti, jolla argumentoidaan seksuaalioikeuksien puolesta ja homo-halu, mieshomous ja poikarrakkaus, eivät ole helposti tai välttämättä lainkaan sovitettavissa yhteen.

Poikarakkautta-kirjaa kannattaa lukea yhdessä Jack Donovanin vuonna 2007 ilmestyneen pamfletin, Androphilia – A Manifesto kanssa. Teos on avoimesti homoseksuaalin miehen jyrkkä kritiikki homomiehen ja poikarakkauden unohtanutta nykyhomokulttuuria eli sateenkaari-ideologiaa vastaan. Heti alussa Donovan ilmoittaa kutsuvansa itseään ”andofiiliksi – mieshomoksi”, siis miehiä – ”poikarakkaus”- haluavaksi mieheksi, sillä sana ”gay” sisältää hänelle liikaa vierasta painolastia.

”Gay on alakulttuuri, haukumasana, joukko eleitä, tyyli, poseeraus, paraati, sateenkaarilippu, elokuvagenre, musiikkimaku, kampaus, markkinointikohderyhmä, poliittinen agenda ja filosofinen näkemys. Gay on esipakattu, pinnallinen rooli-elämäntyyli. Se on seksuaalinen identiteetti, jolla ei ole juuri mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa.”

Gay on seksuaalinen identiteetti, jolla ei ole juuri mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa

Samaan aikaan kun sateenkaari-ideologian evankeliumi leviää ympäri maata kuin aikoinaan ”punainen viiva” ensimmäisissä eduskuntavaaleissamme, poikarakkautta harrastavat mieshomot tuntevat itsensä yhä ulkopuolisimmiksi omaan itseensä ja homouteen, joka karkaa samalla yhtä kauas kuin pilvet unelmista. Edesmennyt teatteriguru Jouko Turkka kirjoitti tästä profeetallisen analyysin (Iso homo) jo ensimmäisessä kirjassaan Aiheita (WSOY 1983).

Donovan hylkää ajatuksen, että seksuaalisen halun pitäisi märitellä ihmisen identiteetti. ”Sateenkariväki” on sekalainen seurakunta, jota yhdistää viime kädessä vain valtavirrasta poikkeava seksuaalisuus. Sellainen ei ole mikään oikea yhteisö, vaan pikemminkin löyhä korvikeperhe niille, jotka syystä tai toisesta tuntevat itsensä ulkopuoliseksi heteroiden keskuudessa.

Donovan kysyy, miksi hänen pitäisi samaistua enemmän lesbolaiseen folklaulajaan kuin sellaisiin hetromiehiin, joiden kanssa hän jakaa samat arvot ja kiinnostuksen kohteet? Hän pitää sukupuolta sinänsä paljon merkittävämpänä identifioitumisen kohtena. Miehet ovat ”hänen” väkeään”, ja hän viihtyy parhaiten klassista maskuliinisuutta edustavien miesten seurassa. Häntä kiinnoistavat miehiset hyveet: kunnia aggressiivisuus, vastuuntunto, sisäinen ja keskinäinen kilvoittelu, itsenäisyys.

Sateenkariväki ei ole mikään oikea yhteisö

Tämä on vieraannuttanut hänet feminiinisyyttä palvovasta homoyhteisöstä, jolle maskuliinisuus on paha ja joka patistaa jokaista jäsentään pitämään itsensä alistetun vähemmistön edustajana, menipä hänellä miten hyvin tahansa. Androphilia ei ole hyökäys luonnostaan feminiinisiä miehiä vastaan, mutta Donovan toteaa, että suurin osa miehistä tuntee seksuaalisuudestaan riippumatta maskuliinisen identiteeetin läheisemmäksi.

Heille sateenkaaren värinen nykyhomokulttuuri tarjoaa vain popmusiikkia, sisustusohjelmia, muotivaatteita ja yleistä prameilua, parhaimmillaan kenties karhumies-lookia ja muita miehekkyyden simulaatioita. Se sulkee heidät hermeettiseen homokuplaan, josta käsin on mahdoton muodostaa luontevia ystävyyssuhteita heteromiesten kanssa, ja jossa kuuluu asiaan riemuita Conchita Wurstin euroviisuvoitosta vaikkei ymmärtäisi miksi.

Nykyhomokulttuuri tarjoaa vain miehekkyyden simulaatioita

Donovanin mielestä homojen oikeuksia puolustava liike ja gay-kulttuuri ovat tehneet suunnattoman virheen hyväksyessään homomiehille ammoisista ajoista varatun sukupuolisen väliinputoajan roolin. Näin ne ovat pikemminkin uusintaneet vanhoja homostereotypioita sen sijaan että olisivat pyrkineet vapautumaan niistä. Homokuplasta katsottuna heteromiehet ovat oikeista miehiä, homot jotain muuta.

Homokulttuurin idolit ja roolimallit ovat usein naisia: Marlene Dietrichin kaltaisia diivoja, Judy Garlandin kaltaisia menestyneitä mutta haavoittuvaisia ja itsetuhoisia naistähtiä. Vahvat ja sankarilliset miehet loistavat poissaolollaan gay-pantheoneissa.

Burton itse asiassa aloitti Donovanin harjoittaman suoraan puhumisen viktoriaanisen ajan piilohomoille ja gay-alakulttuurille, muistuttamalla että Tuhannen ja yhden yön tarinoissa sanotaan asiat oikeilla nimillään, eikä siinä voi olla mitään moitittavaa, kuten ei voi olla myöskään sitä kuvaavassa seksuaalisuudessa.

Burton oli tässäkin oman aikansa ja lajinsa uranuurtaja, ja hänen tekstinsä ovat arvokkaita siksi, että hän on ensimmäinen Platonin jälkeen, joka perustelee yhtä suorasukaisesti ja vakuuttavasti kuin myöhemmin Donovan kirjassaan miksi mieshomous ja poikarakkaus ovat ainoaa oikeaa homoutta:

”Ei pidä unohtaa, että rakkaudella poikiin on jalo tunteellinen puolensa. Platonistit ja Akatemian oppilaat sekä heidän jälkeensä suufit eli muslimignostikot pitivät moisen tunteen, niin puhtaan kuin kiihkeän, olevan kauneusihanne, joka miehen sielussa yhdisti luodun Luojaansa. Pitäen nuorukaisia kaikkein puhtaimpina ja kauneimpina asioina tässä ilmiöiden maailmassa he julistivat, että rakastamalla ja ylistämällä tätä demiurgin aineellista ja henkistä mestariteosta epäitsekkäästi ja vailla minkäänlaista sekoittautumista lihalliseen aistillisuuteen, he palvovat alkusyytä kaikkein kiihkeimmin. He lisäsivät, että verrattuna rakkauteen naisia kohtaan, tämä tunne on paljon vähemmän itsekästä kuin kiintymys toiseen sukupuoleen ja toisen sukupuolen ihailu, joka, olkoon kuinka viatonta tahansa, aina vaatii seksuaalisuutta. Idän kansat lisäävät, että perhosen kiintymys kynttilään on puhtaampaa ja intohimoisempaa. Kurtisaani Glycon (Athanasius. xiii. 84) julistaa, että ”pojat ovat komeita vain kun he muistuttavat naisia” ja Tuhannen ja yhden yön tarinoissa Oppinut nainen sanoo ”Pojat ovat samanlaisia kuin tytöt, kaikki kansat sanovat ihannepojan olevan tytön kaltainen.” Miehen ylivertaisesta ruumiillisesta kauneudesta naiseen verrattuna, katso The Arabian Nights, vol. IV,  ja pojan ääni ennen äänenmurrosta vie voiton kenestä tahansa diivasta kuin bulbulin rakkaus ruusuun. Parhaimpina aikoina kreikkalaisten keskuudessa puhuttiin suosikkipoikajärjestelmän puolesta moraalisin ja poliittisin perustein. Koska rakastajan ja rakastetun side oli isällistä sidettä tiukempi, rakastaja huolehti rakastetun koulutuksesta ohjein ja esimerkein. Peripateetikko Hieronymos puhui voimakkaasti suosikkipoikajärjestelmän puolesta, koska nuorten tarmokas mielenlaatu ja heidän seuransa synnyttämä itseluottamus johti usein tyrannien kukistamiseen. Sokrates julisti, että ”kaikkein urhoollisin armeija koostuisi pojista ja heidän rakastajistaan, koska kaikista ihmisistä he olisivat eniten häpeissään jos hylkäisivät toisensa.” Ja jopa Vergilius, huolimatta ”Korydon-paimen paloi himosta kauniiseen Aleksikseen”-runon huonosta mausta, pystyi kirjoittamaan: Nisus omistautuneesta rakkaudestaan poikaan. Ainoa fyysinen peruste tällä käytännölle, joka minulle tulee mieleen ja on puhdas otaksuma, on että sotadisella vyöhykkeellä esiintyy sekoitus maskuliinisia ja feminiinisiä luonteita, yhdistelmä, joka muualla ilmenee vain satunnaisesti. Siitä johtuu miehinen naisellisuus, jonka johdosta miehestä tulee passiivinen osapuoli samoin kuin aktiivinen tekijä ja naisesta tribadi, miehekkään Sapfon, eli hinkkaajien kuningattaren palvoja.

Toinen suomalainen filosofi, Esa Saarinen levytti Poikkakkautta vuonna 1984.