Paljon on homoelokuvamaailmassa muuttunut siitä, kun Outi Heiskanen kirjoitti Filmihullun kaksoisnumerossa 4-5/1997 elokuva- ja video-oppaassaan nimeltään Gay Hollywood 4-5/1997. Heiskanen kirjoittaa oppaan kirjoittajan Steve Stewart ihmetellen sekä suoraan, että rivien välitse elokuvaohjaaja Stonen värikästä mielikuvitusta. Samaan aikaan kun Heiskanen kirjoitti juttunsa Filmihulluun tuli elokuvateattereihin Won Kair Wanin Happy Together, joka esitettiin aluksi Kino Engelissä. Vanhan ylioppilastalon kuppilassa sai juoda samannimistä lonkeroa. Elokuva oli homoelokuvamaailmassa silloin tapaus isoin kirjaimin, sillä sen aasialainen hienovarainen taistelu oikeudesta omiin tunteisiin ja omaan seksuaaliseen identiteettiin oli ilmestymisvuonnaan 1997 monella tapaa täydellisesti erikoinen poikkeus.

Mutta se oli silloin. Nyt on nyt. Viime vuosikymmenet ovat olleet gay-elokuvien kulta-aikaa. Samalla kun määrä on lisääntynyt, laatu on kärsinyt.

Markkinoille on tehtailtu kaupalliseen levitykseen kymmenittäin tylsiä ja huonosti tehtyä gay-elokuvia, joita ei pidä katsoa, jos aikoo säilyttää edes jonkinlaisen mielenrauhan. Suurin osa näistä on nimittäin, yllätys yllätys, Hollywood-elokuvia. Edelleenkin parhaimmat gay-elokuvat ovat indie-tuotantoa jättimenestykseen minibudjetilla 1990-alussa Priscillan tapaan yltävissä tuotannoissa. Tai dokumentteja, kuten syksyllä Rakkaus&Anarkiaa-elokuvafestivaaleilla nähty Welcome to Tsetsenia, mikä oli koskettavan kaunis ja riipaisevan herkkä dokumentti homojen kansanmurhasta Tsetseniassa. Tämän elokuvan pitäisi kuulua peruskoulujen opetussuunnitelmaan siitä, miten karmivaa vapauden väärinymmärtämistä esiintyy edelleenkin ihmisoikeuksia vastaan uskonnon nimissä lähinaapurissamme. 

Lue lisää: Syynissä Rakkautta & Anarkiaa 2020-elokuvafestivaalin queerelokuvat

Valitettavasti hieno Vinokino-homoelokuvafestivaali ehdittiin perusa koronan toisen aallon alettua marraskuussa. Siksi moni muukin homoelokuvan vankkumaton ystävä kuten minä, turvautui Netflixin homoelokuvatarjontaan. Netflix on kuitenkin salakavalasti laaduttoman tarjouttavansa takia nykyajan uudenlainen vitsaus, jolla on arvelluttavia seurauksia mielissämme, jos joudumme sen valtaan hieman saman samaan kuin Disneyn siloposkisten satuelokuvien laita on konservatiivisiä stereotypioita mielissämme vahvistaen. Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen varoittikin kaukonäköisesti tästä samasta lehden numeron 2/2020 pääkirjoituksessa ja aivan erityisesti Netflixistä: “Lopuksi vielä tärkeä kansanterveydellinen vetoomus: pysykää taivaan tähden poissa Netflixistä. Se moska tapaa aivosuloja nopeammin kuin yksikään kulkutauti.” 

Monet Netflixin Hollywood-homoelokuvat ja sarjat ovat pikkutuhmaa roskaa

Pidin sitä aluksi vitsinä mutta joulun alla katsoin kokeeksi yhden kuukauden (onneksi ilmaiseksi) Netflixiä ja hämmennyin. Ensinnäkin Timosen varoitus näytti pitävän paikkansa kanavan sarja- ja elokuvatarjonnassa, mutta aivan erityisesti sen homo-osastossa, Netlfixin omissa homosarjoissa, kuten The Boys in The Band, musikaalissa PROMS ja televisiosarjassa Hollywood sekä elokuvassa King Kobra. Valitettavasti kaikkia näitä homoelokuvia -ja sarjoja yhdistää toisiinsa huonon elokuvan paheet; tylsä toteutus, huonot näyttelijäsuoritukset ja tunnettujen homokliseiden viljely kyllästymiseen saakka niin, että homoudesta tulee taas inhottava marginaalinen yhden ilmeen, asennon ja tarinan alistettu ja nukkemainen irvistys, jota saa panna halvalla mielin määrin kirjaimellisesti niin paljon kuin jaksaa. Liian monet Netflixin Hollywood-homoelokuvat ja sarjat ovat pikkutuhmaa ja ilmeisesti teineille sekä hieman vanhemmille imbesilleille tarkoitettua täyttä roskaa niin näyttelijäsuorituksiltaan kuin lapsellisen avuttomilla juonillaan pistäen kysymään miksi tällaista tylsyyttä ja latteutta tehokkaasti levittävää rimanalitusviihdettä tehdään ja kenelle?  Esimerkiksi Jonas-elokuvaa mainostetaan lapsellisesti Netflixillä myrskyisän menneisyyden varjot piinaavasta Joonaksesta, joka muistelee teini-iän romanssiaan impulsiivisen ja kieroutuneen mutta vastustamattoman Nathanin kanssa. Elokuva ei välttämättä silti ole kanavan huonoimpia. Mutta kuvaa hyvin sen lapsenomaista sisältöä. Jonas-elokuva on aiheeltaan kiinnostava mutta toteutukseltaan kiinnostamaton ranskalainen psykologisoitu romanttinen sotku teinitirkistelystä kiinnostuneille teineille mutta ei enää aikuisille.

Lue lisää: Netflixin aarre – tarina homomiehestä nimeltä Jonas

Ranskalaiset homoelokuvat ovat omaa luokkaansa, eikä tämä ole mikään vuotava ylistys genreä kohtaan. Myös Hollywood on tuottanut paljon mitätöntä roskaa kuten John Lithgowin ja Alfred Molinan Love is Strangen, Michael Douglasin ja Matt Damonin My Life as Liberacen, Jim Carreyn ja Ewan McGreogorin I Love You Philip Morris sekä elokuvat Pride ja Harvey. 2000-luvulla homoelokuvat muuttuvat. Kokeellisuus ja yhteiskuntakriittisyys jäävät taka-alle. 2010-luku tuo mukanaan uudenlaiset homotelevisiosarjat 

Suomessakin oli oma homoelokuvamahdollisuutensa, tosin läskiksi jo lähtökohdiltaan lyötynä. Kriitikko Kalle Kinnunen kirjoitti Suomen Kuvalehdessä 22/2020 elokuvaohjaaja Pekka Lehdon onneksi ei toteutuneesta projektista Pekka ja Pätkä homoina. Kinnusen mukaan se piti kuvata vuonna 1993 Latviassa 3D-elokuvana. Idea oli lainattu roskahomoelokuvan uranuurtaja ja Divinen koko maailman homokansan tietoisuuteen elokuvissaan istuttaneelta John Watersilta, joka osaa silti tehdä roskaelokuvistakin elokuvamaisia ja tasokkaita omassa lajissaan. Suomessahan homoja on ollut elokuvissa vain pilkan kohteena sivuosissa ennen Tom of Finlandia. Muutaman vuoden takainen Suomen hauskin mies -elokuvan Jussi Lehtonen homo-Hannulana on tässä sarjassa myönteinen poikkeus. 

Hollywood raaputtaa hieman pintaa ja sieltä alkaa näkyä se HomoHollywood, joka on ollut koko sen historian piilossa tekijöidensä selän takana, sillä Hollywoodissa jos missä, homot näyttelivät tärkeää roolia elokuvassa niin näyttelijöinä kuin muina elokuvatyöntekijöinä usein jopa niin, että monelle homonäyttelijälle kuten Rock Hudsonille (joka esiintyy Hollywood-sarjassa fiktiivisesti homorohkeuden esikuvana vaikkei sitä ollut muiden Hollywoodin homonäyttelijöiden tavoin vaan suojasi itsensä olemalla hiljaa) tai Gregory Peckille piti keksiä heteromenneisyys ja yrittää luoda heterokulissit, ettei pelätty salaisuus olisi paljastuessaan romahduttanut lipputulot suurtuotannoilta. tai niin silloin ainakin uskottiin studiopomojen toimesta. Kun homoelokuvat ovat latistuneet tylsiksi itsensä karikatyyreiksi Hollywoodin latistavan kimalluskaavan mukaan, niihin jää tahmea pinta eikä ne yllä ihmettelyssä ja koskettavuudessaan – kun eivät haluakaan – Won Kair Wangin Happy Togetherin kaltaisten ”homoelämää suurempien homoelokuvien”, jossa on löydetty tämän piilossa kulttuurissa pysyttelevän homo-olemisen salainen kieli, jossa se alkaa pikkuhiljaa paljastaa syvällisempää, monikerroksellisempaa ja sitä todellisempaa homo-olemisen ulottuvuutta, jossa kuvat pureutuvat suoraan myyttiseen alkuperäänsä paljastaen sieltä Happy Togetherin tavoin viiltävä tyhjyyttä, onnenkaipuuta ja kuitenkin samalla outoa hämmentävää suloisuutta, sekä pään huumasta sekaisin saavaa pakottavaa koskettavuutta – tasolle.

Koskaan aiemmin ei ole tuotettu ja esitetty näin paljon homoelokuvia

Me kaipaamme turkulaisten Vinokinoa ja odotamme syksyn 2021 Vinokinoa jo siksikin, että sen laatutarkkuus ei ole koskaan pettänyt toisin kuin Nettflixin, missä homoelokuvatarjonta on koko perheelle ja se näkyy ikävällä tavalla. Kulunut vuosi on ollut silti homoelokuvarintamalla hyvä. Koskaan aiemmin ei ole tuotettu ja esitetty näin paljon homoelokuvia. Hyvä niin. Ja suurin osa tehdyistä homoelokuvista on ollut hyviä. Vain pieni osa on epäonnistunut.

Homoelokuvat ovat valloittaneet myös laajan heteroyleisön sydämen. Kaikki alkoi Angie Leen Brokeback Mountainin valloituksesta ja jatkuu yhä.

Tässä muutamasta Nettflixin joulun aikaan katsomastani homoelokuvasta arvioni, tähdet ja muuta yleistä läpinää. Nauttikaa niin huonoista kuin hyvistä homoelokuvista uutena vuonnakin. Niin minäkin teen suurella ilolla, sillä jokaisessa homoelokuvassa on pisara minua ja teitä.

The Boys In The Band

QX QX QX QX QX

Tätä ”homostrindbergiläistä” (ihmissuhdedraama)televisioelokuvaa tehdessä hyvä aikeet ovat vesittyneet ja lopputulos on keskinkertaista katseltavaa. Silti se kannattaa katsoa kuin homomuseon esittelyvideona aikakaudesta, jolloin kaikki muu miesten välillä oli kiellettyjä paitsi machoilu, turpaan vetäminen ja ääripäänä murhaaminen. Elokuva on omassa lajissaan hyvä ja kiinnostava. Jo se että näyttelijät ovat kaikki homomiehiä, samoin ohjaaja ja kirjoittaja, tekee elokuvasta arvokkaan, vaikka se yrittää vietellä meidät halvoilla tempuilla puolellensa uskotellen sen olevan tärkeä siksi, että se kuvaa homoelämän historiaa ja valottaa ahdistuneen ja aran homopsyyken saloja. Vaikuttaa kuitenkin enemmän siltä, että tahallisesti linssin asetelmallisuudellaan vääristävä televisioelokuva (ja  siitä tehty televisiodokumentti, mikä on paikoin jopa parempi kuin itse elokuva) on sekä kommentti muihin homoelokuviin, että haluaa samalla putsata pöydän itsellään sanomalla lähes kaiken mahdollisen sanottavan homo-olevaisuuden kavaluudesta ja kamaluudesta itsesyrjinnän ja itsevihan nimissä. Yhden plussan televisioelokuva ansaitsee yrityksestä ja siitä, että se on esitetty näytelmänä homokivikaudella vuonna 1968 juuri ennen aikoja Stonewallin mellakoita. Tekstinä se on ollut radikaalia ja ajankuvana osuva. Jos joku jaksaa katsoa elokuvan loppuun, antakoot sille toisen plussaan, jos ajattelee, että se siitä paranee – ja paraneehan se – lisää aina viiteen tähteen saakka, sillä se on QX.fissä korkein saalis homoelokuvalle. Mutta silti elokuva ärsyttää, erityisesti tyyppien kliseet. Kaksi elokuvan homonäyttelijää näyttelevät homoja myös Nettflixin muissa homoelokuvissa ja elokuvan on ohjannut Hollywood-sarjassa piilohomoelokuvamogulia näytellyt näyttelijä. 

Lue lisää: Tämä elokuva on kuin olisi kotibileissä

Elokuva kuvaa hyvin ahdistavaa aikaa mutta onko sen tehtävä se ahdistavasti? Kyseessä on homokivikausi 60-luvun lopulla aikana, jolloin trumpeja oli vähän joka paikassa irvistämässä ihmisten vapaudenhaaveille, ja taistelu homojen oikeudesta ihmisoikeuksiin ei ollut vielä alkanut. Amerikoissa on yksi ylitse muiden kuvaamaan erilaisuuden ahdistusta: näytelmäkirjailija Tennesee Williams. Ja juuri hänen vaikutuksensa näkyy onneksi myös tässä televisioelokuvassa pelastaen raadollisella ”tenneseewilliams-tyylillä (mm. Kissa kuumalla katolla)” ihmisluonnon pohjattoman helvetin järkyttävään syväluotaamisen ja mädän ruumin avaamiseen homokliseiden vilisemässä elokuvassa. Sekalainen joukko, kahdeksan homokaveria + yksi kaappihomo (kuin perhe) ovat kokoontuneet juhlimaan erään heistä, rokonarpisen älykön ja turhautuneen juutalaissnobin, Haroldin syntymäpäiviä masentavissa merkeissä, vaikka antaneet aluksi muuta ymmärtää tavan ja kohteliaisuuden nimissä, kunnes tulevat juovuksiin ja maskit alkavat naamoilta valua ja teennäinen hilpeys ja kohteliaisuudet karista keskinäiseksi kärhämäksi, vittuiluksi ja syytelyksi juuri niin kuin joukko hampaista jalkoihin aseistautunutta queenia vain osaa. Todellisuudessa he eivät pidä toisistaan eivätkö ole kavereita vaan elävät jonkinlaisessa symbioosissa. Sorron takia he ovat pakkoavioliitossa kavereita kuin perheet, eivät pääse toisistaan irti mutta eivät haluisi olla yhdessäkään. Tätä sekavaa ja epäyhtenäistä homoperhettä ohjaa kovalla kädellä ilkeä ja tuimailmeinen, homoutta ja erityisesti omaa homouttaan vihaava homomatriarkka, joka elää yli varojensa ja on omaa surkeuttaan tahtomattaan korostaen turhan piikikäs ja katkera elämässään. Elokuvan loppupuolella käynnistyvä totuudentorvi, makaaberi ”soittorumpa sille ainoalle, jota on rakastanut”, on samalla myös elokuvan teemallinen motto, joka keventää hieman tunnelman jäykkyyttä: pettymys täyttymättömien toiveiden maassa, puhelinsoittoja karvaisiin menetyksiin ja häpeään, joita heidän ei pitäisi tehdä, mutta jotka he joka tapauksessa tekevät, koska se on samalla heidän oman elämänsä nonstoppina jatkuva Via Dolorosa. 

Kyseessä on hatunnoston arvoinen asia ja kolmas tähti on ansaittu; yritys etsi toisen vapauteen olla mitä on ilman, että tarvitsee valehdella, miksi niin tekee. Sehän voisi olla mottona muillekin ihmisille ja on eräs suurimmista elämän ongelmista, on sitten kyse teeskentelevistä homoista tai heteroista; totuudenpuhuminen on sekä vaikeaa että yksi maailman huonoimmista bisneksistä eikä säästä itse totuudenpuhujaa valheen verkoilta omassa elämässään. Juuri tästä televisioelokuva kertoo ja kuvaa sitä, millaisiksi ihmisiksi jatkuvan paineen alla vähemmistöjen alimmilla portailla lymyävät homomiehet – omien elämiensä tahdottomat sätkynuket – kukin omissa rotankoloissaan elävät kykenemättä elämään sitä haaveiden kyllästämää elämää, mistä he ovat epätoivoissaan sisällään pitäneet hiljaisella liekillä särkyneistä ensirakkauksistaan lähtien. 

Neljännen tähden sarja saa homo-olemisen ongelmatiikan valottamisyrityksestä soittorumpan totuuspelissä; on yhtä järkyttävää kenelle tahansa tajuta, ettei millään ole mitään merkitystä eikä tarkoitusta ja että vain vittuilemalla tuntuu olevansa voitolla elämän paskamaisuudesta. Erityisen hauskaa, mistä elokuva saa viidennen tähtensä, on lopun kaksi kohtausta; ensiksikin parhaan collegeaikaisen ystävän paljastuminen kaappihomoksi on nannaa (emme tarkkaan saa tietää onko hän sellainen, ja juuri se tekee tämän pelin kiinnostavaksi, sillä mies on ollut vasten tahtoaan – vai onko ollut – koko ajan kuulolla sivussa aikeinaan tunnustaa/kertoa jotain illan ällöisännälle…), ja Haroldin synttärilahjaksi saamaan huorapojan vastausta hänet kotiinsa vievälle Haroldille, kun hän kysyy: oletko hyvä sängyssä? ”Yritän osoittaa hieman kiintymystä niin en tunne itseäni huoraksi”, poika vastaa häipyen ovesta Haroldin kanssa muhinoimaan illan lopuksi tähän romanttisesti taksissa nojautuen juuri niin hellästi kuin vain söpö huorapoika voi ja osaa olematta liian läpinäkyvä siitä, mikä häntä liikuttaa ja sydämessä viiraa.

King Kobra

QX QX QX

Huorapojista on tehty hyviä ja koskettavia elokuvia, joissa on ollut särmää yhteiskunnallisena sanoman sekä taiteellista kunnianhimoa. Tämä elokuva ei ole sellainen. Kaukana siitä, vaikka King Kobran asetelma onkin herkullinen, ellei olisi jo itsessään niin moneen kertaan taitavammin kerrottu. Nuori kaunis teinipoika haaveilee paremmasta tulevaisuudesta köyhän yksinhuoltajaäidin hoivista, valehtelee äidilleen päässeensä elokuvastudiolle harjoittelijaksi ja pestautuu pornoelokuvia tuottavan pedofiilin yhtiöön pornoelokuvatähdeksi. Elokuvan kiinnostavin henkilö ei kuitenkaan ole nätti ja nuori pääosanesittäjä, jonka ilmeet ja näytteleminen ovat kuin homokesäteatterista, vaan aina yhtä hehkuvan upea James Franco kuin suoraan homounelmataivaasta kulli valmiina iskemään jokaiseen kauniiseen rakoon. Franco on homomaailmassa arvoituksellinen ja harvinainen namu hyvännäköisyytensä takia. Hän on näytellyt aiemmin homoelokuvissa mm. Harveyssä, ja on toistuvasti muistuttanut medioita olevansa pesunkestävä hetero, mitä hänen homofanilaumansa ei tietenkään ole uskonut. Francon kohtalo on näytellä huonossa elokuvassa pahista mikä tekee hänestä kiinnostavamman juuri siksi kuin itse pääosanesittäjän.

The Prom

QX QX

Nuori periferiassa asuva teinityttö ei saa tuoda mukanaan koulun tanssiaisiin omaa tyttöystäväänsä ja pistää hanttiin. Siinä heppoinen tarina heppoiselle hauskuuttamiselokuvalle, johon on satsattu kaikkea muuta kuin sisältöä, tyyliä tai mitään muuta säälliseen järkeen viittaavaa kiinnostavaa. Nykyjään kun elokuvia ei tehdä enää filmille ei voi enää sano, että selluloidi meni hukkaan. Yhden pisteen elokuva ansaitsee riemusta minkä se tuottaa kaikille maailman omien vanhempiensa ahdistamille ja ensimmäisen kielletyn rakkautensa kanssa kamppaileville sateenkaarilapsille. Mutta sen se tekee laskelmoiden, sillä Hollywood tekee aina sitä, mikä on muodissa ja millä on varmat maailmanlaajuiset markkinat täynnä maksukykyisiä teinejä. Sateenkaarihössötys on Hollywoodin viime aikojen varma nakki, minkä nimissä tehdään vähän yhtä ja sun toista puolihuolimatonta suuren rahan elokuvaa ja televisiosarjaa. Proms on yksi niistä. Maailma olisi pärjännyt hyvin ilmankin tätä Meryl Streepin ja Nicole Kidmanin (molempien roolisuoritus menee alle arvostelujen pakkasenpuolelle, vaikka niitä on vaikea erottaa liioittelusta (ehkä tarkoituksellisesti campia) tähdittämää surkimusta. Tämäkin leffa on tarkoitettu lähinnä kaapista ulostuleville teineille 13-16-vuotta ja on ehkä siksi (muka?) leikkisän pehmeä ja alleviivaava. Toisen ja viimeisen pisteensä se saa sanomasta: on (kai?) hyvä, että saduissakin pidetään nykyjään sateenkaariliputuspäiviä. Muuten elokuvaa ei ymmärrä eikä jaksa katsoa muut kuin amerikkalaiseen Broadway-musikaaliperinteen ja musikaalielokuvien syntymämaidosta imeneet niin siirappista ja ylinäyteltyä, ennalta selvää ja yllätyksetöntä on tämän viihderäpellyksen sisällyksettömyys, että heti elokuvan katsottua tuntee melkein luterilaista syyllisyyttä siihen, että käytti parituntisen, minkä olisi voinut käyttää tuottavammin, tällaisen tyhjän päiväisyyden ja aivot sumentavan helppoheikkimäisen roskan parissa. Mutta on tällekin elokuvalle (ilmeisesti sillä Hollywoodissa lasketaan tarkkaan ekonomien toimesta kohdeyleisön laajuus ja maksukyky) oma fanilaumansa ja odotuksensa olemassa ihme kyllä. Homomaailman seinät ovat leveällä ja katto korkealla ja muutama ilon sekä ylpeyden kyynel saattaa poskille valua, kun innostuu siitä, että syrjityt ja väheksytyt ihmiset innostuvat yhdessä nousemaan vastustamaan ehdotonta typeryyttä, mikä ei koskaan maailmasta lopu, vaikka kuinka yrittäisimme. Sen jos minkä, voimme sanoa historiasta oppineemme, vaikkemme muuta olisikaan.

Hollywood

QX

Hollywoodia katsoessa tulee mieleen omat teinivuodet ja kun televisiosarjaa katsoo omien teinivuosien kokemusten silmin, toivoisin teinipoikana näkeväni tämän joka viikko, viikko viikon jälkeen, niin hienolta, jännittävältä (kuin L.A.Confidentalin homoversiolta) televisiosarja ensi katsomalta tuntuu. Mutta ylinäytteleminen- ja makeus saa katsojan toisiin ajatuksiin. Sarjan yhteen pötköön katsottuna tulee samanlainen olo kuin olisi syönyt ahneuksissaan liian monta Aino jäätelösarjan yhden litran lakritsisovellusta. Ainekset olisivat suurempaankin soppaa mutta kehno käsikirjoitus, vielä huonompi ohjaus ja perin surkeat, ja naamansa lähes kaikissa mahdollisissa yhtä huonoissa ”kaapelitelevisioiden” b-luokan homoärvellyksissä kuluttaneet ööö-luokan näyttelijät, tekevät katsomiskokemuksesta masokistisen epämiellyttävän. Tarina on unenomaisesta haaveellisuudestaan huolimatta sen verran epäuskottava ja siirappinen, ettei se jaksa sinänsä kiinnostaa kaiken nähnyttä ja kokenutta homokonkaria. Mutta on siinä jotain tavallaan kiinnostava – ehkä – jos se tehtäisiin kunnolla rimaa hieman nostaen aikuismaisemmalla ja vakavammalla otteella sekä taide-elokuvan lumottua taikaa hyväksikäyttäen. Nyt niin ei tehdä vaan kaikki selitetään harmillisesti puhki niin, ettei katsojalle jää mitään oivallettavaa. Yhden tähden sarja saa aiheen kiinnostavuudesta ja visuaalisuudestaan. Sarjassa kukkii kauniilla tavalla sen ajan ”pansyjen” ja ”queenien” elokuvakaupunki Hollywoodissa koreografeina, mainossuunnittelijoina, muoti-ihmisinä ja elokuvateollisuudessa sekä muina värikkyyden takaajina harmauden keskellä luoman visuaalisen saippuakuplien piilosateenkaarimaailma, joka omalta osaltaan mahdollisti myöhemmän vapaan rakkauden vuosikymmenen, 60-luvun hippimaailman tajunnat räjäyttävän psykedeelisen väriloiston sekä sittemmin homomuodin esiinmarssin, ensin San Fransiscossa, ja sitten koko maailmassa, aina Helsingin Vanhan Kellaria myöten.

Dear Ex

QX QX QX QX QX +

Ja sitten tulee paras Nettflixin homoleffa – ihan ehdottomasti, vuonna 2019 tehty taiwanilainen Dear Ex, joka on sekä hauskasti tehty, herkkä, hullutteleva että samaan aikaan sekä hyvinkin wonkairwangilainen nostalginen, että metateatterikohtauksensa takia shakespearelainen (Kesäyön uni ja Hamlet mm.) kuvaus ihmisten suruista, vaikeuksista ymmärtää ja rakastaa toisiaan sekä anteeksiannon ja armollisuuden paikasta pienen sisäisen taistelun jälkeen hulluttelevien villien luonteiden periksiantamattomuuden keskellä. Jumalainen Dear Ex on lämmin kertomus elämän yllättävyydestä, kun se oikea sattuu kohdalle ja sen seurauksista. Amerikkalaisten keskikertaisten ja hyvää makua rimaa hipovien homoleffojen jälkeen paluu hiljaiseen ja minimalistiseen aasialaiseen elokuvakerrontaan hivelee kaikkia nautinnollisia äly- ja makuhermoja. Elokuva on napakymppi ja palauttaa omankin mielen vuosikymmenten taakse aikaan, jolloin vielä rakastui yhdestä silmänräpäyksestä tulenpalavasti johonkin söpöön poikaan, joka sattui katsomaan väentungoksessa haaveellisesti sadasosasekuntin sinua ja se vei jalat alta sekä yöunet pitkäksi aikaa – paitsi ettei elokuva ole homohömppää- ja haihattelua, vaan totisinta totta onneksi ilolla ja hymyssä suin rakkaudella tehtynä. Dear Ex on pieni mestariteos muuten aika keskinkertaisessa ja Hollywoodin dominoimassa Nettflixin homoelokuvatarjonnassa. Siinä on paljon tuttua kuin Won Kair Wangin Happy Togetherin (loppu on kuin suoraan lainattu Happy Togetheristä…) tuulen tavoin vapaasti kulkevaa huolettomuutta sekä ymmärrys siitä, ettei kaipaus ole muuta kuin tyytymättömyyttä siihen, ettei osaa ja uskalla elää täysillä ymmärtäen sen harsomaisen pilvenhattaraluonteen; se on jo samalla kadonnut, kun siihen on päänsä kerran työntänyt, eikä sitä saa kiinni millään muulla kuin muistoilla – jos sittenkään. Dear Ex on pitkään hyvää mieltä ylläpitävä, romanttinen mutta samalla realistinen rakkauskertomus aasialaisella kaiholla ja kauneudella täytettynä suoraan katsojan sydämeen ja muutamat itkutkin sen parissa saa väännetyksi. Koko elokuva ansaitsee 10+:n. Siinä on jotain vähän kaikkea ja kaikkea vähän jollekin; värimaailma ja hassu huumori on kaukaista sukua Pedro Almodovarin parhaille ja anarkistisille elokuville 90-luvulta.

Tsekkaa myös nämä:

Euroviisu-elokuvassa nähdään homomies Tšetšeniasta

Homoporno-dokumentti tuli Netflixiin

Homoja, värillisiä tähtiä & naispomoja – tällainen on vaihtoehtoinen Hollywood

Suositun homosarjan luoja QX:n haastattelussa

Tv-sarja kuvittaa lhbt-historian tavalla, jota ei ole ennen nähty

Tähti nähdään homoroolissa jälleen – 15 vuoden tauon jälkeen!