Viime vuosina on käyty lukuisia keskusteluja siitä, kuka voi näytellä vähemmistöroolin. Mediasta päätellen kovimmin vähemmistöroolien tarjoamista ensisijaisesti vähemmistön edustajille ovat vaatineet sukupuolivähemmistöjen edustajat. Lisäksi samaa ovat vaatineet etniset vähemmistöt, mutta keskitytään tässä hlbtq-yhteisöön. Myös gayroolien varaamista vain homomiehille – tai naisille on alettu enenevässä määrin vaatia viimeisten muutaman vuoden aikana. Problematiikka roolivaatimuksissa on perustavalla tavalla erilainen riippuen siitä onko kyseessä seksuaalivähemmistöä vai sukupuolivähemmistöä edustava rooli, gay vai trans. Jos rooliin pitää valita autenttinen ryhmänsä edustaja se edellyttää näyttelijältä avoimuutta eli kaapista tuloa. Voidaanko vaatia, että töitä saadakseen pitää kertoa seksuaalisesta suuntautumisestaan? Aktivistit ovat taistelleet aikojen alusta sen puolesta, että seksuaalisella suuntautumisella ei ole merkitystä työnhaussa. Transsukupuoliset tuskin haluavat sen enempää kertoa taustaansa, mutta toisin kuin seksuaali-identiteetti, se on näkyvämpi muutos, joka luultavasti yleisemmin on heidän lähimmäistensä tiedossa jo, valinta rooliin ei ole samalla tapaa kaapista tulo.

Seksuaalivähemmistöistä kertovia tarinoita on 90-luvulta alkaen nähty elokuvissa ja televisiossa kasvavassa määrin, sukupuolivähemmistöjen tarinat ovat alkaneet yleistyä vasta tälle vuosikymmennelle tultaessa. Näkyvyys ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti näiden ryhmien sisällä. Seksuaalivähemmistöistä lukumääräisesti suurin, biseksuaalit, ovat olleet viime aikona jopa transsukupuolisia pahasti jäljessä. Tämä on erikoista, sillä suuremman vähemmistöryhmän luulisi menevän paremmin kaupaksi. Biseksuaalit jakavat kuitenkin sukupuolivähemmistöjen kanssa sen, että he ovat välitilassa kahden ryhmän välissä, ilmeisesti tämä on meille ihmisille niin vaikea asia käsittää, että turvaudumme torjuntaan. Niinpä biseksuaalisuus on yhä suuri tabu. Sukupuolivähemmistöissä taas ei-binäärit esimerkiksi ovat näkyvyydessä kaukana transsukupuolisten takana. Näin pridekuukautena meidän tulisi yhteisönä keskustella näistä enemmän ja pyrkiä edistämään yhteisöllisyyttä, sillä yhteisössä on voimaa, ei sen erillisissä blokeissa. Tämä on Stonewallin perintö, jota meidän tulisi vaalia, ei tapella siitä kuka heitti ensimmäisen kiven.

Kulttuuri on muutakin kuin elokuvaa, tv-sarjaa ja näytelmää. Monet niminäyttelijät ja ohjaajat ovat ottaneet kantaa vähemmistöroolien roolitukseen, moni vaikenee, osa tasapainoilee. Mutta entä musiikki? Kuka voi vakuuttavasti tehdä gaybiisin? Kuka voi vakuuttavasti laulaa vaikka homomiehen elämästä?

Levytetyssä musiikissa on gayanthemeita ollut jo yli 100 vuotta, voimaannuttavia lauluja, joissa ei välttämättä mainita sanaa gay tai muutakaan hlbtq-ryhmää, mutta joiden sisältämä viesti on tuntunut omalta ja löytänyt tiensä monen sydämeen. Esimerkiksi Gloria Gaynorin I Am What I Am tai Madonnan Express Yourself. Gayanthemin luominen ei vaadi hlbt-yhteisöön kuulumista, se riittää että on liittolainen. Mutta asia muuttuu, kun lauletaan homoudesta, kun kerrotaan tarinaa homoudesta.

Viime perjantaina Antti Tuisku julkaisi gay- ja bi-miesten suosimasta Grindr-seksideittiapista kertovan biisin Grindr Mayhem. Kyseessä ei ole voimaannuttava gayanthem, vaan miesten välisestä seksistä – tai ainakin sen etsimisestä – kertova sekava jortsubiisi. Tuisku on flirttaillut seksuaalisuudellaan jo vuosia, mutta on järjestelmällisesti kieltäytynyt täsmentämästä omaa suuntautumistaa, siihen hänellä on täysi oikeus. Mutta.

Tuisku on Suomen suosituimpia artisteja, jonka räpistelyä seksuaalista suuntautumisesta kertomisen kanssa on ollut vaivaannuttavaa seurata jo vuosikausien ajan. On totta, että me kaikki, tai ainakin useimmat, haluamme kulttuurin, missä ei tarvitse selitellä omaa seksuaalista suuntautumistaan, siihen prideliikekin on pyrkinyt jo 50 vuotta ja aktivistit sitä ennen jo 100 vuotta, heitä edeltäneet sukupolvet omalla tavallaan aikoinaan hekin. Mutta, me emme ole sielä vielä, emmekä vielä pitkään aikaan.

Artistille on yksi asia leikitellä sukupuolirooleilla ja toinen asia alkaa kertoa niistä. Tämä on yksi herkkä paikka kun hetero tekee gayroolin, miten ja mitä hän kertoo siitä, valmistautumisestaan rooliin ja siitä miten sen itse kokee ja mitä ajattelee sen merkitsevän. En tiedä, kannattaisiko roolityöstään kertoa kovinkaan paljon, se on rooli ja riittää jos näyttelijä tekee sen hyvin ja onnistuu herättämään tunteita ja ajatuksia roolissaan. Lähes poikkeuksesta näitä taustoja kuitenkin näyttelijöiltä kysytään, vaikka pitäisi kysyä yleisöltä, sekä meiltä vähemmistöjen edustajilta että heteroilta, että miten meni ja miten hyvin kuvasi ja ymmärsitkö jotain uutta.

Nyt kun Tuisku alkaa kertoa meidän tarinoitamme, hän ei voi enää vetäytyä ja todeta, että seksuaalisesta suuntautumisesta ei tulisi puhua, se on vain loukkaavaa vähemmistöämme kohtaan. Jossain menee raja. Se, että ei suoraan sano sitä mitä esittää ei ole enää leikittelyä, siitä tulee kehotus pysyä kaapissa, siitä tulee suositus hävetä itseään.

Tuiskua reilusti kymmenen vuotta nuorempi Isaac Sene teki toisin. Hän kappaleensa Kuuma jäbä kertoo sekin miesten välisestä seksistä ja Sene kertoi sen julkaisun yhteydessä pian olevansa panseksuaali.

Elämä on valintoja huippuartistillekin. Sitä ei voi vain pyllistää ja ilveillä ja heittää, että en kommentoi. Esikuvalla on vastuu, jos se ei maistu, pitää hakeutua muihin hommiin pois parrasvaloista.