Suomi on viimeinen Pohjoismaa, jossa sukupuolineutraali avioliittolaki astuu voimaan maaliskuussa. Ellei tällä hetkellä lähinnä teoreettinen mahdollisuus toteudu ja Aito avioliitto -kansalalaisaloite onnistuu lain muutosta kumoamaan ennen maaliskuuta. Miksi lhbti-oikeuksien toteutumisessa Suomi on tullut kymmeniä vuosia Ruotsin jäljessä?

Mainos

Pridemarssijoita Helsingissä kesällä 2015.

Tuore pohjoismaisen historian dosentin Anders Ahlbäckin kirjoitus valottaa syitä siihen, miksi Suomessa seksuaalivähemmistöjen asema on parantunut hitaaammin kuin muissa länsimaissa. Suomessa homoseksuaaliset suhteet oli kriminalisoitu aina vuoteen 1971 saakka, Ruotsi poisti rangaistavuuden jo 1944.

Käännekohtana on vuoden 1918 sisällissota, silloin Suomen ja muun Skandinavian yhteiskunnallinen kehitys lähtivät eri teille. Vuoden 1918 vallankumous heikensi työväenliikkettä ja kaikenlaiset yhteiskuntareformit ja asennemuutokset täällä hidastuivat. Suomalainen sosiaalidemokratia heikkeni pysyvästi. Valkoinen Suomi merkitsi kotia, uskontoa ja isänmaata, kaikkeen sitä uhkaavaan suhtauduttiin äärimmäisen epäluuloisesti. Poliittinen energia kohdistui kommunistipelkoon ja muihin vihollisten uhkakuviin. Äärioikeistolaisen Lapuanliikkeen vaikutus näkyi edelleen. Ruotsissa sen sijaan oli vahva ja edistyksellinen työväenliike, sosiaalidemokraatit tekivät 1932 valtiopäiväaloitteen homoseksuaalisten suhteiden laillistamiseksi, Suomessa tämä olisi ollut mahdotonta.

Toinen maailmansota vaikutti siten, että seksuaaliset normit höltyivät Suomessa, kuten muissakin sotaa käyvissä maissa. Sotaa ei kuitenkaan seurannut vapautumisen aika, vaan paluu tuttuun järjestykseen, säädyllisyyteen ja normaaliuteen. Naisten vapautusta ja palkkatyötä vastustetiin, homofobia oli vahvaa, heteronormatiivisuus oli hallitsevaa. Ja näin se pysyi vuosikymmenet.

Sotaveteraaneista muodostettiin yleiskuva supermiehekkäinä sankarhahmoina – myytti ei sallinut heikkoutta, haavoittuvuutta eikä pehmeyttä. Sotasukupolven miespuoleiset jälkeläiset kamppailivat yltääkseen isiensä asettaman yli-ihmismäisen miesstandardin tasolle. Vaihtoehdot olivat hiljainen ja kova sankarimieheys tai kapinointi isiä vastaan, joka ilmenekin vasemmistoradikaalisuutena ja taistolaisuutena 1960 – 1970 -luvuilla. Kummassakin tapauksessa yli-ihmisten poikien tuntui olevan pakko osoittaa olevansa oikeita miehiä -neitimäinen ei saanut olla.

Sekä 1918 sisällissodan ja 1939 – 1945 sotien perintö on kyllästänyt Suomen politiikan, kulttuurin ja itseymmärryksen nykyhetkeen asti. Asevelvollisuuden pitäminen miehuuskokeena on tästä yksi osa. Merkittävää on myös se, että naisliikkeestä ja feminismistä ei tullut yhtä voimakasta kuin Ruotsissa – sotasankarien miehisyyttä ei voinut kritisoida. Siten lhbti-liikkeen tärkeimmät liittolaiset tukahduttavia sukupuolinormeja vastaan ovat Suomessa aina olleet heikpompia kuin Ruotsissa.