Kolumni. Se oli peruskoulun liikuntatunnilla. Olimme Pirkkolan uimahallissa. Kaksi luokkamme poikaa tuli altaassa kiusoittelemaan minua ja toinen hyppäsi niskaani painaen minut veden alle. Se kävi täysin yllättäen eikä keuhkoissani ollut yhtään ilmaa. Nielin vettä ja pekäsin hukkuvani. Pääsin kuitenkin rimpuillen ylös ennen kuin mitään vakavaa tapahtui. Se oli vain leikkiä, pojat sanoivat. Luokanvalvojaa ei kiinnostanut. Uimavalvojaa ei näkynyt.

Kiusaajaa ei haluta nähdä

Olin kävelemässä koulusta kotiin. Pellervontiellä Käpylässä joukko vanhempia, ja isompia, saman yläasteen poikia kävi kimppuuni. He kaatoivat minut kadun lumikinoksiin ja alkoivat pahoinpidellä minua tunkemalla lunta suuhuni. Yritin rimpuilla, mutta en voinut mitään. Olin varma, että kuolen siihen. Pojat olivat vahvoja ja agressiivisia. Kuin enkelinä Taivaasta, yhden pojista sisko osui paikalle ja komensi poikia lopettamaan pienempiensä kiusaamisen. Pääsin kotiin. Seuraavana koulupäivänä kiusaajan sisko tuli koulun pihalla minulle sanomaan, että hänen veljensä ei enää kiusaa jatkossa kiusaa minua. En muista tarkkaan oliko sisko jo ehkä samassa koulurakennuksessa olevassa lukiossa eli veljeään hiukan vanhempi. Hän oli kuitenkin ainoa, ketä kiusaamisen estäminen kiinnosti.

Olin yläasteella 80-luvun alkupuoliskon. Silloinkin koulukiusaamisesta puhuttiin. Kuriin sitä ei saatu. Mutta ei se mikään uusi ilmiö ollut silloinkaan. Kiusaaminen on ihmisillä verissä.

Kohtasin kiusaamista jo ala-asteella,  siis 1970-luvun puolella. Sitä yritettiin saada loppumaan. Turhaan. Äitini, yksinhuoltaja, jopa soitti muutaman kiusaajan vanhemmille. Vastarinta oli lujaa. ”Ei meidän poika semmoista tee”. Kun opettajan sanakaan ei tehonnut, ei mitään ollut tehtävissä.

Yksi keino kuitenkin oli. Siitä tuli ohjenuora kiusaajia vastaan koulussa ja myöhemmin työelämässä.

Äitiäni oli kiusattua myös koulussa lapsena. Köyhän perheen lapsi oli helppo silmätikku maaseudun koulussa. Vaan eräänä päivänä äitini sai tarpeekseen. Yhtenä talvisena päivänä hän heittäytyi hurjaksi ja onnistui säikäyttämään kiusaajapojat pysyvästi. Äitini kouluajat olivat 50-luvulla.

Lohduttaakseen ahdistustani ja saadakseen minut yhä menemään kouluun äitini kertoi myös oman tarinansa. Kun minua oli kiusattu tarpeeksi monta kertaa päätin kokeilla samaa keinoa.

Muistan, että minua haukuttiin koulussa homoksi. Tietenkin. Se oli ihan yleistä. Mutta en muista, että se olisi minua mitenkään loukannut. Haukuttiin myös muilla tavoilla, mutta en niitäkän muista. Päällekäyminen ja muu agressiivinen käytös oli eri asia. Se loukkaa henkilökohtaista koskemattomuutta ja pyrkii osoittamaan, että ei ole samalla tapaa ihmisarvoa. Se jättää pysyvän jäljen.

Ulkopuolinen näkee vain kaksi tappelijaa, tilanteeseen perehtyminen vaatii energiaa, jota moni ei ole valmis panostamaan

Viimeinen kiusaajani koulussa oli  yläasteella minua pienempikokoinen poika, jolla oli pelotteena rinnallaan muita nopeammin kasvanut jo täysikasvuisen miehen kokoinen ja vahvuinen kaveri. Yhdellä oppitunnilla tämä kiusaaja alkoi häiritä minua ja päätin, että nyt riittää. Tein näytösluontoisen kohtauksen, jonka tarkoituksena oli säikäyttää kiusaaja. Kunnolla. Ja samalla kiinnittää koulun huomio tilanteeseen. Huusin kovaan ääneen jotain nyt jumalauta riittää -tyyppistä ja kaadoin pari pulpettia. Se kiusaaja ei enää häirinnyt minua. Äidin opit toimivat. Tottakai siitä nuhdeltiin, tuliko jälki-istuntoakin, en muista. Eihän sitä sillä tapa saa tehdä. Ulkopuolinen näkee vain kaksi tappelijaa, eikä ole useinkaan todella kiinnostunut siitä, mitä todella tapahtui ja mikä sen aiheutti.

Tietysti jos kiusaamista tapahtuisi vain koulussa, tämä elämä olisi ihan vain pelkästään ihanaa. Mutta aikuisten välillä työpaikoilla ja muualla kiusaaminen on paljon häijympää ja se voi olla paljon vahingollisempaakin kuin koulussa.

Armeijassa yksi saman tuvan tyypeistä yritti tehdä minusta yleisen pilkan kohteen muun muassa ilkkumalla ja pilkkaamalla ja läpsyttelemällä minua päähän. Mutta nyt tiesin jo mitä pitää tehdä. Kiusaaminen loppui lyhyeen, kun läpsyttelin häntä päälaelle samalla tavalla.

Mutta lisää kiusaamista oli tulossa. Sellaista, joka oikeasti traumatisoi.

Kiusaaminen jatkuu aikuisten maailmassa ja vielä pahempana

Asiakaspalvelutehtävissä, jotkut asiakkaat tykkäävät nöyryyttää asiakaspalvelijaa. Ne ovat vaikeita tilanteita. Uloshan sellainen asiakas pitäisi heti häätää, mutta se ei juuri ole tapana. Tai ei ainakaan ollut 90-luvulla. Ne ovat kuitenkin ohimeneviä sikäli, että sama kiusaaja ei ole läsnä jokaisessa työpäivässä. Jokainen asiakaspalvelija voisi näitä tapauksia kertoa. Ja esimerkiksi ravintola-alan oppikirjoissa on näistä kiusaajista ollut tyyppiesimerkkejäkin. Sepä olikin huvittava hetki, kun täsmälleen samoja kiusaajan fraaseja käyttänyt asiakas oli edessä. ”Saisinko piimää ja kirsikoita”. ”Nyt en ole varma, onko meillä piimää. Hetkinen käyn katsomassa”. ”Valitettavasti meillä ei ole piimää, kirsikoita kyllä löytyy”. Tämän keskustelun olen oikeasti käynyt ollessani ruokaravintolassa töissä jossain elämäni vaiheessa.

Työpaikkakiusaaminen on yleinen ilmiö ja terveysriski. Sitä on lähes mahdotonta käsitellä rakentavasti. Omien ja muiden kertomien kokemusten perusteella minulla on siihen vain yksi neuvo, vaihda työpaikkaa. Heti. Työpaikkakiusaamiseen ei äidin neuvo auta. Työyhteisön dynamiikka on erilainen ja vaikka kohtaisitkin kiusaajan ja vaikka asia näennäisesti keskusteltaisiin läpi, olet ikuisesti merkitty työpaikallasi. Kokemusteni perusteella aikuinen kiusaaja ei myöskään lopeta, eikä anna anteeksi. Hän jatkaa myyräntyötä sinua vastaan kulisseissa. Etkä sinä voi sille yhtään mitään.

Tässä ajassa merkittävää on myös kiusaaminen sosiaalisessa mediassa. Sille on hyvin vähän tehtävissä. Kunnianloukkaus on käytännössä kuollut lain kirjain ja oikeusprosessi voi olla pahempi kuin itse kiusaamistapahtuma henkiseltä kuormaltaan.

Olen molemmat vakavammat työpaikkakiusaamisen kokemukseni saanut valtiotyönantajalla. Huolimatta työterveyshuollon asiantuntevasta otteesta, ei ongelma poistunut. Voisi sanoa, että tilanteesta tuli vain siedettävä. Mutta kuten työterveyspsykologi totesi, jos olisin yksityisellä puolella nostanut kissan samalla tapaa pöydälle, olisi minut pantu pihalle verukkeella tai toisella.

Ei pidä alistua uhrin asemaan

Kiitos äidin neuvon, en ole ollut kiusaamisen passiivinen uhri. Ehkä se on säästänyt minut isommilta arvilta. En pelkää nousta kiusaajia vastaan, vaikka taistelu onkin joka kerta armeijan jälkeen ollut hyödytön. Ei tule anteeksipyyntöä, ei myönnetä väärin toimimista. On raskasta olla koko ajan varuillaan ja valmiina uuteen taisteluun. Kyräilevä ilmapiiri vie elämänilon. Mutta uskon, että tämä reagointi on pelastanut minut traumatisoitumiselta.

Tähän loppuun siis äidin neuvo 2.0: Tee selväksi, että et salli itseäsi kohdeltavan huonosti ja sen jälkeen poistu tilanteesta/työpaikasta tai muusta vastaavasta.

Vaan, tämä ei tietysti toimi silloin kun sinut on painettu veden alle tai vastassasi on useampi ja sinua vahvempi kiusaaja. Mutta se voi toimia, jos kiusaustilanteessa on läsnä ulkopuolisia. Väkivaltaan ei tarvitse itse turvautua, mutta voi näyttää, että ei ole alistuva uhri. Yleensä silloin kiusaaja etsii helpomman kohteen.