Tänä kesänä ei tullut Ruokolahden leijonaa lööppejä täyttämään, tuli riikka. Berliinissä kyllä jahdattiin leijonaa, joka ei lopulta ollutkaan sitä mitä pelättiin. Riikka sen sijaan oli perussuomalaisten puheenjohtaja ja hallituksen toiseksi painavinta salkkua kantava ministeri. Sitä tosin tiesivät pelätä monet, vaan ei pääministeri Petteri Orpo.
Mediamyräkkä on saanut osan suomalaisista julistamaan perussuomalaiset pannaan. Esimerkiksi Tuure Boelius totesi ihmisoikeuksiin vedoten Instassaan, että persujen kannattajat eivät ole tervetulleita hänen kotiinsa.
Pannaan julistaminen, cancelointi, ”oikean” kielenkäytön vahtiminen, sometykkäysten kyttääminen ja raportointi julkisuuteen, kuuliaisuuden vaatiminen ovat kaikki äärivasemmiston työkalupakista. Kutsutaan sitä sitten uusmarxilaisuudeksi, wokeisimiksi (kielletty sana) tai vaikka uustaistolaisuudeksi, laulu on vanha tuttu: Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.
Oikealla rasistit, natsit, fasistit ja incelit, vasemmalla cancelit, kommunistit ja woket.
Yksi ääripäitä yhdistää, viehtymys totalitarismiin.
Äärioikealla halutaan rajoittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elintilaa ja oikeuksia. Ja sitä maahanmuuttoa.
Äärivasemmalla halutaan yksimielisyyden, yhden totuuden valtakuntaa, jossa vääristä mielipiteistä seuraa poissulkeminen.
Oikeistodiktatuurit näyttävän tulevan ja menevän, mutta vasemmistolainen totalitarismi voi paksusti Kiinassa.
Fríða Ísberg kuvailee niin sanottujen hyvien ihmisten yhteiskunnan tuoreessa romaanissaan Merkintä. Empatiaan perustuva yhteiskunta on siinä diktatuuri siinä, missä minkä tahansa muun ideologian palvonnalle perustettu.
Perussuomalaisten puolueessa selvästi merkittävässä asemassa oleva rasismi on järkyttävää. Siellä on myös homo- ja transvihaa, joka on tullut esiin myös riikan kirjoittelusta, myös hänen tviitistään vasta viime kesänä. Ei tarvitse kaivella vuosien takaisia.
Äärioikeistolaiset ja vaarallisen konservatiiviset näkemykset eivät valitettavasti rajoitu vain persuihin, vaan niillä on kannattajia myös kokoomuksessa ja keskustassa, kristillisissä tietenkin, joka ei nimestään huolimatta ole mikään tavallisen kirkkokansan puolue.
Samoin on vasemmalla. Eivät oikeamielisyyden ja ehdottomuuden vaatimukset rajoitu pelkästään muutamaan äärivasemmiston edustajaan, vaan ulottuvat vihreisiin ja demareihin.
Empatiasta ei kerro se, että vastapuoli demonisoidaan. Fanaatikko on aina fanaatikko, keskustelu on mahdotonta. Ja nykyisessä ilmapiirissä normaali yhteiskunnallinen keskustelu ilman puolen valintaa on kriisiytynyt Suomessakin. Oikeastaan se on ajettu kriisiin.
Jos keskustelu maahanmuutosta olisi ollut sallittu ilman liian hanakkaa rasismin leimakirveellä demonisiointia kymmenisen vuotta sitten, jos silloin olisi siedetty ikäviäkin mielipiteitä ja aktiivisesti pyritty nousemaan suosta kohti ymmärrystä, emme nyt olisi tässä tilanteessa. Persujen polttoaine olisi käynyt vähiin. Mutta piti korottaa itseä, rakentaa kiiltokuva hyvyydestä ja uusi maailmanjärjestys.
Keskustelua ei ole vielä kielletty, joten sitä kannattaa nyt harjoittaa vimmaisesti ja pyrkiä sitä aikaansaamaan yhä, kun se on mahdollista. Epämukavaksi se on tosin jo tehty, ”vääristä” sanoista ja mielipiteistä rangaistaan välittömästi ja rangaistaan lujaa. Tuomion jakaa sosiaalisen median tribunaali, jota ei ole kukaan asettanut, mutta joka on ottanut vallan tuomita. Tuomioista ei voi valittaa. Ketään ei tunnu kiinnostavan, että moinen ei kuulu oikeusvaltioon, eikä länsimaiseen demokratiaan. Pahinkin sarjamurhaaja saa lakiin perustuen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin, mutta misogynisti, rasisti tai transfobi tai sellaiseksi tulkittu ei sitä saa. Tilannetta päivitellään silloin tällöin, mutta koska sometuomiot on langettu lähinnä oikean laidan edustajiin, ongelmaa ei haluta nähdä. Vasemmalta maalitetaan myös, ei pelkästään oikealta.
Toki yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa olevan henkilön, kuten poliitikon, on vastattava puheistaan myös kansalaisille, ei pelkästään lain edessä. Mutta noitavainojen ongelma onkin se, että ne eivät rajaudu poliitiikkoihin, vaan koskevat jokaista, niin julkkiksia, yrittäjiä kuin työntekijöitäkin.
Vasemmiston puolelta raikuvassa oikeamielisyyden ideologiassa ei kukaan ole turvassa. Jokaisesta löytyy tarvittaessa ”jotain”. On typerää kuvitella, että juuri sinä olisit suojassa ”omien porukassa”. Ensin ”siivotaan” räikeimmät ylilyönnit, sitten edetään yhä pienempiin ”virheisiin”. Lopulta ei ole merkitystä edes sillä, ovatko syytteet totta. Totta voi olla vain jonkun tekemä tulkinta. Toisaalta omissa riveissä sallitaan avoin väkivallalla flirttailu, kyseenalaistettaessa sen sanotaan olevan vain huumoria. Riikka Purra puolusteli kirjoituksiaan Halla-ahon blogiin todeten niiden olevan sarkasmia. Ei mennyt läpi. Tämä vaatii jo hyvin liukasta oikeustajua.
Nyt jo kytätään sosiaalisen median tykkäyksiä ja seurantatietoja. Yksityisten someryhmien tietoja vuodetaan julkisuuteen. Yksityisviestit päätyvät nekin julkisuuteen, syystä tai toisesta.
”Jos et ole tehnyt mitään väärää, sinulla ei ole mitään pelättävää.
Jos sinulla on jotain salattavaa, sinun ei edes pitäisi olla täällä”.
Lainaus on käännetty Pet Shop Boysien kappaleesta Integral (2007). Poppareiden maanmies Orwell ennusti tämän kehityksen jo joitakain vuosikymmeniä aiemmin.
Kun molemmissa ääripäissä meno on, suoraan sanottuna päätöntä, alkaa keskellä pannua kuumottaa.
Asetan toivoni demareihin ja keskustaan ja toivon niiden uudistuvan kelpoisiksi keskivälin puolueiksi, johon toivottavasti liittyy osia nykyisestä kokoomuksesta. Ehkä kokoomuksen nykymenoon pettyneet kirsipihalaiset perustavat uuden varteenotettavan vaihtoehdon ja tämä vastenmielinen vastakkainasettelun aika alkaa asettua.
Sitä odotellessa toivon, että vastapuolen demonisointi lopetetaan. Sen kuka sitä kuitenkin harrastaa, on, kuten slogan kuuluu ”osa ongelmaa”. Demonisointi tappaa keskustelun ja vain lietsoo polarisaatiota. Sitä me emme enää tarvitse, keikahduspiste on jo ohitettu.
