Suomessa on parin viimeisen vuoden ajan vellonut mittelö siitä, millaista dragia tulisi tehdä. Parrasvaloissa loistavat kaupalliset drag queenit, mutta marginaalisemman dragin tekijät ovat nousseet kyseenalaistamaan tätä. Drag queenien välinen arvostelu ei toki ole mikään uusi asia. Tiia Aarnipuu (nyk. Forrström) kuvaakin kymmenen vuotta sitten julkaistussa teoksessaan Sinivalkoisissa höyhenissä värikkäästi tunnettujen suomalaisten drag queenien välistä kamppailua.

Nyt sosiaalisessa mediassa julistetut tuomiot ovat kuitenkin luonteeltaan erililaisia, kuin kamppailu siitä, kuka tekee parhaimmat hahmot tai komeimman shown.

Kaupallisen dragin kimppuun käydään, koska sen katsotaan edustavan vääriä arvoja. Raadollisesti ajatellen halutaan myös edistää omaa uraa mustamaalaamalla alan menestyneempiä toimijoita.

Drag queenit mursivat sukupuolirooleja jo 100 vuotta sitten

Ristiinpukeutumisen historia ulottuu yhtä kauas kuin kirjoitettu historia.  Miehet ovat esiintyneet naisina kaupitellakseen seksiä ja ylimistön naamiaisissa – ja teatterissa, missä uskonnollisista syistä naiset eivät saaneet esiintyä näyttömöllä ja miehet esittivät myös naisten roolit.

Myös drag-viihdettä on tehty jo toista sataa vuotta ja varsinaista drag queen -viihdettäkin jo yli sata vuotta. Drag queenien ensimmäinen kukoistuskausi oli ennen toista maailmansotaa.

Julian Eltinge, maailman ensimmäinen drag queen supertähti

Drag queenien tekemä viihde on aina ollut valtavan merkityksellistä myös yhteiskunnan, koko kulttuurin tasolla. Drag queenit ovat murtaneet sukupuolirooleja. Samoin drag kingit, mutta on aina merkittävämpää kuin vahvempi asettuu heikomman asemaan, kuten miehet drag queenina esittäessään naista. Siinä kyseenalaistetaan patriarkaatti. Ehkä tästä syystä drag queenit ovat saaneet enemmän julkisuutta.

Lue lisää: 100 vuotta sitten drag oli suosittua viihdettä ja sen tähti maailman kovapalkkaisin esiintyjä – sitten laskeutui pimeys

Drag queenien kukoistuskausi päättyi yhteiskunnallisen ilmapiiriin muuttuessa Yhdysvalloissa ja toisen maailmansodan runnellessa Eurooppaa. Drag siirtyi parrasvaloista undergroundiin, homobaareihin,  useiden vuosikymmenten ajaksi 1930-1970 -luvuilla. Sieltä, homobaareista, Drag queenien uusi nousu alkoi vasta 1970-luvulla.

Suomen ensimmäinen drag show 1979

Suomen ensimmäinen drag show nähtiin kesällä 1979, kirjoittaa Aarnipuu. Reijo Paukun drag-ryhmä nousi suosioon ja sai kehuja valtakunnan mediassa 1980-luvun alussa. Niinpä Paukun show nähtiinkin itseoikeutetusti Club Cabaretin avajaisissa Ravintola Kaisaniemessä, oltiinhan siitä tekemässä Suomen kuuminta klubia.

Lue lisää: Tämä oli Suomen kuumin homoklubi

Suomalaiset drag queenit Reijo Paukusta Osku Heiskaseen ja Kalkkunaan mainitsevat esikuvakseen ruotsalaisen maailmallakin menestyneen After Dark drag ryhmän, joka aloitti 1976. Ryhmä vieraili myös Helsingissä 1981. Esitys lähetettiin myös televisiosta. Aarnipuun kirjassa ruotsalaisten taitoa ihastellaan varauksetta.

Aids-hysterian vallitessa kiinnostus drag-esityksiä kohtaan katosi 1980-luvun puolivälissä. Mutta tämä aallonpohja ei enää kestänyt kauan.

Talouden romahtaessa ja Suomen vajotessa suureen lamaan 1990 syntyi tilausta viihteelle. Drag queenit nousivat suosioon, joka jatkaa yhä kasvuaan.

Homojen suunnastakin löytyi transuttelijaa ja arvostelua sekä leimaamista

Mika Tepsa aloitti drag queen uransa 1990-luvun alussa. Silloin drag queenit olivat vielä valtavirran laitamilla. 1900-luvun alun kukoistus oli kaukana takana ja 1980-luvun alkuvuosien boomikin jo muisto vain. Drag showt olivat jälleen kuriositeetti.

Muutos oli kuitenkin tulossa sillä elokuvissa kuten Priscilla, aavikon kuningatar (1994) nähtiin huikeaa sarjakuvanomaista drag queen -ilmaisua. Elokuva toimikin yhtenä merkittävänä innoittaja paitsi drag queenien uralle ja ilmaisulle, myös katsojille ja tuleville drag queenien faneille.

Homobaarista kohti valtavirtaa

Tepsa kertoo QX:lle, miten hän löysi Helsingin drag skenen marginaalisesta Annankadun ja Uudenmaankadun kulman homobaarista 1990-luvun alussa. Myöhemmin samoissa tiloissa toimi trendibaari Soda. Nightingale oli varsinaisesti strippibaari, mutta siellä oli homoiltoja – ja dragia.

Pola Ivanka 1990-luvun lopulla esittämässä Shirley Basseyta, joka on myös Tepsan itsensä suosikkilaulajia.

1990 Suomi vajosi syvään lamaan. 1991 Neuvostoliitto romahti. Työttömyysluvut olivat huikeat. Katukuva oli ankea, pankkisalit olivat muuttuneet kirpputoreiksi, seksityöläiset tulivat Bulevardille, ihmisiä houkuteltiin baareihin halvalla hanaoloulle ja yläosattomilla tarjoilijoilla. Helsingissä ei  juhlittu Pridea. Tapahtuma kulki vielä vanhalla nimellään Vapautuspäivät ja siihen osallistui vielä hyvin vähän ihmisiä. Hiv oli vielä kuolemantuomio, vasta 1990-luvun loppupuolella lääkekehityksen myötä siitä tuli hoidettava krooninen sairaus.

“Itsehän en tiennyt 90-luvun alussa dragiä olevan edes olemassa, ennen kuin menin juuri homobaariin nuorena miehenä. Ja itseasiassa underground-paikkaan vielä homoskenen sisällä”. Kertoo Tepsa Nightingale-baarista joka pyöri talkoovoimin strippiklubin tiloissa sunnuntaisin. “Myin siellä pian itsekin kaljaa ja jossain vaiheessa harrastajaesiintyjät kysyivät, haluaisinko kokeilla dragin tekemistä. Se tuntui tavallaan turvalliselta ajatukselta siinä ympäristössä, kun tiesi, että kaikki olivat samanhenkisiä myös yleisössä. Ei ajatellut ehkä tulevansa tuomituksi.”

Tepsa innostui dragin tekemisestä niin, että siitä tuli hänelle ammatti ja pian Pola Ivanka nähtiin esiintymässä ympäri Suomen. Ilmapiiri oli kuitenkin kaukana siitä, mitä se on tänä päivänä. Homoyhteisössäkään drag queeneja ei aina katsottu hyvällä. Toisin kuin ulkomailla, missä drag queenit olivat olleet homobaarien vakioviihdettä jo vuosikymmeniä. “Nightingale-ravintolassa, meidän underground-klubi laajeni sellaiseksi että se oli auki pe-su. Kolmena iltana siis. Se oli tavallaan drag-klubi, koska me esiinnyttiin joka ilta. Tällaista jatkoa ei ole tullut. Suomessa ei ole tälle syntynyt perinnettä, että drag olisi jonkin baarin vakiokauraa. Muualla maailmassa tätä on”, sanoo Tepsa.

Ennakkoluuloja oli kaikisssa suunnissa

“Kun drag-esiintymisestä tuli oikein työ ja ammatti, niin kyllä sateenkaaren sisältä löytyi transuttelijaa ja arvostelua sekä leimaamista homojen suunnastakin. Oletettiin, että esiintyminen naisten vaatteissa on osa minun omaa seksuaalista identiteettiäni. Koin jopa ihan halveksuntaakin. Tämä saattoi olla yksi syy, miksi omat keikkani ja ryhmäni suuntasivat muualle kuin homobaareihin. Ennakkoluuloja oli kaikisssa suunnissa, eikä me varmaan itsekään ihan tiedetty, mitä ollaan tekemässä tai miten toivottaisiin itseemme suhtauduttavan kun lähdettiin vaikkapa Lapin kiertueelle vuonna 1995 kolmen dragin voimin.”

1990-luvun alkupuolelta alkaen useat drag showt kiersivät Suomea. Oli La Revue Après Rasage, Star Sisters, Polan Queens of Night, Les Femmes ja lisää oli tulossa.

Muistan itse nähneeni Les Femmesit ensimmäisen kerran 1990-luvun puolivälissä Helsingin juhlaviikkoilla Taiteiden yössä. Les Femmes esiintyi pienessä taidegalleriassa. Noin 10 vuotta myöhemmin Les Femmes esiintyi jo Iso Robertin kadulle muuttaneen DTM:n eteen rakennetulla korkealla lavalla ja yleisöä tungeksi esitystä katsomassa kymmenin metrien matkalla koko kadun leveydeltä.

Lue lisää: Valokeilassa Kalkkuna – Dragien haastattelut jatkuvat

2000-luku on yhä jatkuvaa drag queenien juhlaa

Vuosituhannen vaihtuessa ilmapiiri Suomessakin alkoi vapautua toden teolla. Talouskin oli elpynyt. Homobaarejakin oli Helsingissä jo useampia, oli DTM:n ja sen sisarklubi Stonewall, joka tosin katosi nopeasti, mutta Kampissa oli myös suosittu baari H20, josta sittemmin tuli Con Hombres, Escale, jonka omistajat avasivat Mann’s Streetin ja pari vuotta myöhemmin Herculeksen, oli Lost & Found. Kalliossa oli lyhyen aikaa Pore. Siellä oli myös Nalle Pub ja yhä vieläkin olemassa oleva pieni Fairytale. Oli jopa Sedun Birdien, joka oli samoissa tiloissa kuin Nightingale. Tuo 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen tuntuu nyt kovin kaukaiselta ja rikkaalta ajalta.

Lue lisää: Tästä alkoi suomalaisten homoravintoloiden tarina

Yökerho Don’t Tell Mama, joka sittemmin tunnetaan DTM:nä oli aloittanut Miss Drag Queen -kilpailut 1997, jotka saivat heti alusta alkaen suuren mediahuomion. Drag queenit olivat matkalla mainstreamiin ja tulisivat samalla muuttamaan suomalaista asennemaailmaa.

“2000-luvulle tullessa esmerkiksi Hercules tarjosi sitten minulle sooloesiintyjänä paikan keikkailla aika paljon ja silloin huomasin, että ilmapiiri oli alkanut muuttua”, muistelee Tepsa. “Esiintyjää kunnioitettiin ihan toisella tapaa. Oliko se sitten oman kokemuksen tuomaa vai yleinen muutos ja vapautuminen homogenrenssä, en tiedä.”

Vaikka Suomessakin oli nähty miehiä mekoissa jo 1800-luvulla kiertävien viihdyttäjien esiintymisissä, myöhemmin kupleteissa ja sota-aikana kasarmeilla ja vaikka 1980-luvun alussa oli drag-boomi, eivät drag queenit olleet 1990-luvulla vielä lähellekään sellainen ilmiö kuin tänä päivänä. Shown myyminen ei ollut helppoa. Ja kun se helpottui, vain yhdenlainen formaatti oli haluttu.

”Kolusin kaikkia baareja ja yökerhoja pitkin Suomea keikkaillen tuolloin, muistelee Tepsa. Myöhemmin tulivat firmakeikat – koin olevani enemmän muiden paikkojen kuin homobaarien esiintyjä. Ilmaisu perustui paljon siihen lip sync -osastoon tutuilla hahmoilla, itse aloin jossain vaiheessa hakea muuta tapaa ilmaista itseäni omassa persoonassani kun koin, että tie Paula Koivuniemen esittämisessä on menty loppuun. Siksi aloin laulaa. Yleisö oli mielissään, mutta törmäsin jälleen uuteen esteeseen – tapahtumajärjestäjät, ohjelmatoimistot ja managerit eivät ottaneet laulavaa drag-esiintyjää erityisen tosissaan. Olivat hankalia, vältteleviä ja tympeitäkin”.

Pola Ivanka 2020

Drag queenien ilmaisuun kuuluu musiikki, tanssi ja tietty ilkikurisuus

Drag queenien juuret ovat musiikillisessa teatterissa. Drag queenien ilmaisuun kuuluu ihan lähtökohtaisesti musiikki, tanssi ja tietty ilkikurisuus. Samasta alkukodista, Vaudevillesta, ovat kasvaneet myös burleski ja musikaalit. Ja nämä kaikki ovat sittemmin myös löytäneet toisensa uudelleen. Draglesque yhdistää dragin ja burleskin. Musikaaleissa drag queenit ovat kuin kotonaan.

“Drag queenin ilmaisu sopii musikaaleihin loistavasti”, toteaa ohjaaja Samuel Harjanne QX:lle. Harjanne ohjasi Kinky Boots -musikaalin Helsingin kaupungin teatteriin ja työstää sitä parhaillaan Tampereen työväen teatteriin.

“Musikaalien tulee olla realistisia, mutta Drag queenien ilmaisu muistuttaa, jopa on, musiikkiteatterista tuttua kohotettua, isojen tunteiden tulkintaa. Musikaaleissa hahmot kokevat suuria tunteita, ja ilmaisevat ne isosti. Näin tekevät myös Drag queenit”, Harjanne jatkaa.

Isoja lavoja valloittaa perinteinen kaupallinen drag queen -viihde, mutta undergroundissa nähdään myös kokeellisempaa ilmaisua. 2010-luvun lopulla muodostetut drag-kollektiivit haluavat haastaa perinteisen dragin ja sen vanhentuneiksi katsomansa roolit.

Kaksi vastakkaista teoriaa

Aloitetaan yksinkertaistamalla. On kaksi keskenään vastakkaista akateemista näkökulmaa. Drag queenien katsotaan sekä rikkovan perinteisiä sukupuolirooleja että pitävän niitä yllä. Drag show ja drag queenit kiinnostavat kulttuurintutkijoita. Kuten muukin taide ja viihde.

Drag queenit ja drag kingit vääntävät sukupuoliroolien esittävän luonteen meille rautalangasta

Drag queenien esitys, drag show on viihdettä, mutta koska se rakentuu sukupuolirooleilla leikittelyyn, sillä on myös yhteiskunnallinen merkitys. Drag queenit tuovat esiin sukupuoliroolien esittävän luonteen. Voisi jopa sanoa, että drag queenit ja drag kingit vääntävät sukupuoliroolien esittävän luonteen meille rautalangasta. Kun mies esittää naista, heräämme ajattelemaan, että missä se ero oikeasti on. Yhteiskunnan valta-asetelmat tulevat näkyviksi ja samalla ne kyseenalaistetaan. Samalla aukeaa viihdyttämisen aarrearkku. Ja patriarkaatti riisustaan -aseista.

Feministinen teoria ja queerteoria ovat kiinnostuneita siitä, miten drag haastaa kaksijakoisen käsityksemme sukupuolirooleista. Ja jotta ei liian helppoa olisi nämä kaksi teoriaa ovat asiasta eri mieltä.

Feministisen kannan toi esiin Judith Butler klassikkoteoksessaan Hankala sukupuoli (1990). Queer-teoria, queer-tutkimus tai pervotutkimus, kuten sitä myös kutsutaan kehittyi myöhemmin 90—luvun aikana. Queer-teorian näkemykset sisältyvät myös nyt ajankohtaiseen intersektionaaliseen feminismiin, jonka tarkoitus on tuoda esiin yhteiskunnan syrjivät rakenteet. Tällöin kiinnitetään huomio perinteisempiä käsityksiä laajemmin useisiin eri tekijöihin, ei vain henkilön sukupuoleen – huomioidaan myös esimerkiksi sosiaalisia ja ekonomisia tekijöitä, jotka vaikuttavat yksilöön yhteiskunnassa.

”Jos dragia haluaa teorisoida, niin feministisen kritiikin näkökulmasta Butler ajatteli, että drag purkaa esimerkiksi binäärisen sukupuolen rakenteita, kun taas queerteorian näkökulmasta, joka tuli myöhemmin drag pitää yllä tätä rakennetta”, vastaa QX:lle Antti Taipale, dragtaitelija ja teatterintutkija.

”Kyllähän drag lähtökohtaisesti haastaa sukupuolirooleja ja -rajoja. Mutta ei-binaarinen ajattelu se, että sukupuolen kirjo on liukuva akselilla mies ja nainen varmasti voi nähdä dragin sukupuolistereotypiota vahvistavanakin”, toteaa Tom Linkinen QX:lle drag-ilmaisusta ja sukupuolirooleista.

Saako drag queen vain viihdyttää?

Koska kaupallinen isojen areenojen drag-viihde on enimmäkseen impersonointia, perustuu supertähtien hahmojen esittämiseen, on sitä kritisoitu siitä, mitä on sopivaa esittää. Mustan tunnetun laulajan esittäminen, laulajan isojen rintojen toisintaminen hahmossa, ylipainoisen hahmon esittäminen topatussa puvussa on nostettu esiin ja niistä on masinoitu jopa ajojahtia sosiaalisessa mediassa kaupallista dragia tekeviin päin.

Divet ja Showgirls Fringe-festivaaleilla promoamassa esitystä kadulla.

Marko Vainio on Suomen drag queeneista niitä harvoja, joka ovat pystynyt elättämään sillä itsensä ja vieläpä hyvin. 2019 hän teki noin 130 keikkaa ja sen lisäksi Dreamgirls-kiertueen Suomessa ja Edinburghissa Fringe-festivaaleilla, minkä näki yhteensä lähes 6000 katsojaa.

Marko Vainio ei suhtaudu dragiin akateemisella vakavuudella, hän haluaa viihdyttää. Eikö viihdettä saa tehdä ilo edellä?

”Minulle drag merkitsee silkkaa viihdettä ja työtä. En ajattele asiaa kovin syvällisesti, mutta on dragillä varmasti yhteiskunnallista merkitystä sukupuoliroolien leikittelyssä ja hyväksymisessä. Moni trans-ihminen on kiinnostunut tutustumaan itseensä aluksi dragin kautta”, kertoo Vainio QX:lle.

Minulle drag merkitsee silkkaa viihdettä ja työtä

Samoilla linjoilla on kultttuurintutkija. Tom Linkinen toteaa, että transsukupuolisille drag on historiassa mahdollistanut sukupuolen laveamman kirjon. Mutta viihteestäkin on yhä kysymys:

”Nykyään korostetut sukupuolistereotypiat saattavat ärsyttää joitakin ihmisiä, muta samalla kyse on ilonpidosta ja viihteestä.”

Dragista tuleekin ensimmäisenä minullekin mieleen liioiteltu, jopa yliammuttu ilmaisu – technicolor-unelmaa spiideissä: maalausmainen meikki, valtavat hiukset, korostetut naiselliset muodot – antava povi ja muhkea lantio, säkenöivät sääret – ja hämmentävän korkeat korot. Ja tieto siitä, että kaiken takana on mies. Jos drag queen esittää Dolly Partonia hahmolla on yleensä valtavat rinnat, koska ne ovat myös itse artistin tunnusperäinen ominaisuus, jota hän ei myöskään lainkaan ole häpeillyt. Miksi olisi?

Marko Vainion Dolly ja tuomitut rinnat

“Jos en olisi nainen, olisin drag queen”, on Dolly Parton itse sanonut. Ennen RuPaulia Dolly Partonin kaltaiset tähdet loivat lauseita, joiden viihdearvo on mittaamaton aarreaita. Kuten Dollyn timanttiset lohkaisut “Mitä korkeampi kampaus, sitä lähempänä Jumalaa” ja “Maksaa maltaita näyttää näin halvalta”.

Mitä korkeampi kampaus, sitä lähempänä Jumalaa

Voiko olla drag-taidetta, joka ei korostaisi ja leikittelisi impersonoinnin kohteen maneereilla ja tunnusomaisilla ulkoisilla ominaisuuksilla? Marko Vainion mukaan varmastikin voi, mutta hän toteaa samalla yksikantaan, että ei itse sellaista tee. Vainion mukaan impersonaatiolle on yhä kysyntää.

”Impersonointi on verrattavissa vaikka imitaatioihin. Ei sen aika ole ohi. Se on parodiaa eli yksi huumorin lajeista. Kun rakennan hahmoja, teen ne mahdollisimman näköisiksi. Jos on lihavampi tähti niin silloin pukua topataan, jotta aitous säilyy. Eikä siinä tehdä huumoria kenenkään lihavuudesta. Niile, joille itselleen lihavuus on kipupiste, se saattaa aiheuttaa vastareaktion. Yleensä kaikki palautteet ovat olleet sijaismielensäpahoittajia. He eivät edes tiedä miten moni artisti on aivan innoissaan impersonoinnistaan”, Vainio selventää.

Vainion keikoilla onkin nähty yllätysvieraina myös hänen imitoimiaan artisteja. Vaikka yliampuvaa, parodiaa ja vaikka mitä, niin pilkkaa drag ei ole, eikä sen tarkoitus ole halventaa ketään.

”Drag-viihde ei ole varsinaista pilkkaa, mutta kyllä siinä kantaa otetaan pukeutumiseen, hiustyyliin, meikkiin, kaikkeen ulkokultaiseen. Monesti muistellaan eri aikakausien hiustyylejä ja pukeutumistrendejä tai yksinkertaisesti jonkun hyvin uniikkia tyyliä. Ei se ole halventamista vaan sen tunnusomaisen tietyn korostamista ja tuomista esille. Kyllähän ihmiset arvostelevat kaikkia julkisuuden ihmisiä lehtienkin palstoilla”, Marko Vainio sanoo.

Marko Vainio on saanut palautetta sosiaalisessa mediassa muun muassa siitä, että yleisössä mahdollisesti oleva musta nainen voisi loukkaantua Vainion esittämästä värillisestä hahmosta, esimerkiksi Whitney Houstonista. Hänen Adelen hahmoaan on pidetty ylipainoisia halventavana. Marko Vainio ei kuitenkaan suostu sensuroimaan huumoriaan, eikä noin vain alistu arvostelijoiden armoille.

”Olen ihmetellyt etten ole saanut negatiivista palautetta karrigoidun aasialaisnaisen esittämisestä. Lähtökohtaisesti minulle mikään ei ole pyhää, mikä kuulostaa toki kamalalta. Jos lähtee miellyttämään yleisöä ja sensuroimaan sitä sun tätä, se on loputon tie ja loppujen lopuksi jäljellä on vain sensuuri. Huumorilla ei saisi olla rajoja. Huumori on aina huumoria, ei todellisuutta.”

Viimeisin arvostelu Marko Vainiota kohtaan tuli Adelen hahmosta. Kysyin häneltä miten Adelen hahmo rakentui.

”Adelella on selkeä toistuva tyyli vaatetuksessa ja hiuksissa. Adelen tein sen kokoiseksi kuin hän oli tutulla kireällä vyötärönauhalla. Adelella on niin isot biisit, että yleisö hurmaantuu jo pelkästä musiikista.”

Marko Vainion Adele

Mutta olisiko mahdollista tehdä Adele uskottavasti normaalipainoisena? Toimisiko se enää? Toimii, jos se vastaa todellisuutta, vastaa Vainio.

”Adelelta on tehty Hello:ta. Siinä on hauskat sanat ”Hello it’s me, I was wondering if after all these years you would like to meet.” Biisien sanoilla voi paljon leikitellä dragissa ja rakentaa kaksoismerkityksiä ja jopa sketsejä.”

Drag queen Sheila

Leikillisyys, jopa ilkikurisuus ja sukupuoliroolien kyseenalaistaminen ovat drag queenien ilmaisun ytimessä. Kyseessä on näyttämötaiteen muoto. “Näyttämötaiteet on nähty toimivan läpi teatterihistorian eräänlaisena samaistumispintana, kurkistusaukkona johonkin toiseen todellisuuteen”, toteaa Antti Taipale. “Käsittääkseni teatterin tehtävä onkin tarjota katsojalle jotain sellaista, joka voisi parhaimmillaan antaa katsojalle ajateltavaa, joka voisi muuttaa hänen mieltään. Parhaimmassa tapauksessa esityksen päätyttyä katsoja voisi nähdä maailman hieman eri silmin ja kulkea yhteiskunnassa totutun raiteen vieressä.

Ympäri Suomea drag queen Sheilana kiertänyt Taipale kokee yhä edistävänsä avomielisyyttä. “Itse artistina koen, että on tärkeää esiintyä esimerkiksi maakunnissa ja viedä siellä asuville katsojille nähtäväksi ja koettavaksi erilainen näkökulma, joka poikkeaa heidän arkielämästään: esimerkiksi sukupuolen tai seksuaalisuuden esittämisen tavoista.”

Drag on viihdettä – drag on poliittista

Drag Show on yhtäältä säkenöivää ja hulvatonta viihdettä. Se voi myös olla esiintyjän ainoa tarkoitus. Sellaisena se myydään ja sen yleisö ostaa. Mutta kun oikein tarkkaan katsotaan kaikessa inhimillisessä tekemisessä on nähtävissä myös toinen taso. Kysytään, mitä esitys esittää, mitä se edustaa. Puhutaan merkityksen rakentumisesta ja vallasta. Tällaisessa analyysissa viitataan usein filosofi Michel Foucaultiin ja sittemmin etenkin intersektionaaliseen feminismiin.

“Jokaisessa dragesityksessä on kietoutuneena sosiaalisia ja poliittisia rakenteita, jotka heijastavat yhteiskuntaa, jossa elämme. Dragartisti kantaa mukanaan omaa historiaansa ja tapaa nähdä ympäröivän kulttuurin”, toteaa Taipale. “Koska näyttämötaiteet ovat muuttaneet ja tulevat muuttamaan yhteiskuntia, esiintyjän on oltava tietoinen siitä, mitä tekee”.

Alkaa vaikuttaa siltä, että hahmon viihteellinen esittäminen dragin keinoin on miinakenttä. Onko drag-ilmaisun aika muuttua vastaamaan tätä uutta poliittista korrektiutta korostavaa aikaamme?

Drag queenit ovat osa homokulttuuria

Drag boomin myötä drag showsta on tullut kaupallista viihdettä. Mutta onko se paha asia?

“Kaupallisuus on yksi tapa tehdä asiat”, toteaa Harjanne. Produktiot ovat isoja ja kalliita, etenkin musikaaleissa, raha on otettava huomioon. “Musikaaleja tehtäessä on otettava huomioon kaupalliset resurssit. Ja sanaa ‘kaupallinen’ pidetään jostain syystä kirosanana. Jos halutaan luoda visuaalisesti näyttäviä elämyksiä, silloin siihen todennäköisesti on investoitava pääomaa.”

Tarkoituksena ei ole pelkästään miellyttää katsojaa

Ja aina kun tehdään isolle yleisölle, kun viihdytetään massoja, pitää olla riittävää pintaa yleisön saada kiinni. Mutta entä, kun katsoja loukkaantuu, pahoittaa mielensä, jostain esityksessä kokemastaan.

Tähän on hyvin yksinkertainen vastaus. Teatterin tehtävä ei ole pelkästään viihdyttää. Teatterin tehtävä ei ole olla vain mukava. Sama koskee drag showta ja muutakin esittävää taidetta tai taidetta ylipäätänsä.

“Jos katsoja loukkaantuu, se kertoo vain siitä esitys on onnistunut. Jokin on osunut katsojan kipupisteeseen ja toivottavasti se herättää hänet miettimään, miksi hän siitä loukkaantui”, toteaa Harjanne. “Teatterin tehtävä ei ole sensuroida. Tietyt asiat ovat historiassa tapahtuneet ja ne pitää voida näyttämöllä esittää”, Harjanne jatkaa.

Jos katsoja loukkaantuu, se kertoo vain siitä esitys on onnistunut

Drag queenien siirtyessä homobaareista koko kansan katseen alle, myös jokin muuttui. Osku Heiskanen toteaa Aarnipuun kirjassa Showhatin tekevän tietoisesti koko perheen dragia. ”Kai me silloin alkuaikoina oltiin jollain tavallaa katu-uskottavampia. Nykyään me ollaan aika mainstreamia”, pohti Showhatin toinen draq queen Jarkko Valtee.

Lue lisää: Showhatin haastattelu QX:ssä

Showhat ja Divet tekevät molemmat isoja tuotantoja. Ne maksavat, lipputuloja pitää saada. On tärkeää, että yleisö kiinnostuu ja että yleisö myös viihtyy.

Mistä on sopivaa tehdä huumoria?

Marko Vainiota vastaan käydyssä sosiaalisen median ajojahdissa kyseenalaistettiin viimeksi ylipainoisen hahmon esittäminen. Ajojahdin käynnisti tällä kertaa Evaleena “JaMami” Vuorenmaa, joka kutsuu itseään Fat danceriksi. Hän on paitsi tanssija- ja tanssinopettaja myös “läskivihan” esiin nostanut aktivisti ja hän puhuu kehopositiivisuudesta.

Somehyökkäykseen kävi kuitenkin tällä kertaa stand up -koomikko Eve Kulmala, joka Instagram-postauksessaan totesi toimivansa JaMamin asialla.

Kulmala toteaa QX:lle heti aluksi, että tietää itse “drag-skenestä häpeällisen vähän”. Hän ei enää halua lähteä “korjaamaan” Vainion tekemisiä, koska sai kommenteistaan “viimeksi niin paljon vihaisia viestejä”. Hän suostuu kuitenkin kommentoimaan asiaa koomikon näkökulmasta ja huumorin tekemisestä yleensä.

Kulmala muistuttaa siitä, että vitsailu pitäisi kohdistaa ylöspäin, vähemmistöstä ei ole sopivaa vitsailla. Tästä on kyse punch up -termissä. Jos enemmistön edustaja tekee vähemmistöstä vaikkapa karikatyyrisen hahmon, se vahvistaa käsitystä siitä, minkälaisena stereotypiana näemme tämän vähemmistön.

Hetkinen. Drag queenit ovat useimmiten homomiehiä, etenkin tällä hetkellä Suomessa. Myös Vainio. Eivätkö homot ole vähemmistöä?

“Esimerkiksi naiset ja ylipainoiset ihmiset ovat molemmat historiassa olleet yleinen pilkan kohde. ”Naisen logiikkaa” on parjattu niin kauan kun jaksan muistaa ja lihavista luullaan edelleen, että he ovat laiskoja ja epäonnistuneita. Siksi näen ongelmallisena pilkata heitä, joita jo pilkataan”, Kulmala selventää. “Homomiehet eivät tosiaan ole etuoikeutettu ryhmä esimerkiksi heteroihin nähden, mutta valkoinen homomies on etuoikeutettu esimerkiksi mustaan homomieheen nähden. Vaikka kuuluu vähemmistöön, voi silti olla etuoikeutettu toisella tapaa. Tätä limittäistä asetelmaa käsitellään paljon, kun puhutaan intersektionaalisesta feminismistä.”

”Naisen logiikkaa” on parjattu niin kauan kun jaksan muistaa

Intersektionaalinen feminismi perustuu intersektionaaliseen analyysiin, jonka avulla voidaan tarkastalla yksilöön yhteiskunnassa vaikuttavia eri tekijöitä. Se on alunperin kehitetty oikeudenkäynnin tarpeisiin.

Intersektionaalista analyysia käytetään nykyään erityisesti tavoitteena tuoda esiin ja purkaa yhteiskunnan syrjiviä rakenteita. Esimerkiksi yksittäisen homomiehen kohdalla voidaan tarkastella, miten hän sijoittuu etuoikeutettu-syrjitty akselilla. Miehenä hänellä on tiettyjä etuoikeuksia ja jos hän on valkoihoinen, niitä on Suomessa enemmän kuin värillisellä homomiehellä.

Käytetään termiä straight passing – homomies arvotetaan samalle tasolle heteromiehen kanssa. Tosin siltä jalustalta taitaa homo- ja bi-mies pudota useammankin pykälän alemmaksi, kun homoseksuaalisuus tulee ilmi.  Seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi homomies on yhä haavoittuvassa asemassa, jonka painoarvoon yksilötasolla vaikuttaa hänen koulutuksensa ja taloudellinen asemansa jne.

Voidaanko vakavasti otettavasti väittää, että heteronainen on homomiestä heikommassa asemassa? Puhutaanko kunkin omien ennakkoluulojen mukaan määritellystä ihmisryhmästä, vai mennäänkö yksilötasolle?  Onko pohdinnan kohteena yhden katsojan näkemys? Onko ylilpainoinen heteronainen heikommassa asemassa kuin kutakuinkin normaalipainoinen drag queen -viihdettä tekevä homomies? Kumman puolelle vaaka kallistuu, kun heterolla on puoliso ja lapsi ja homomies on ikisinkku? Missä kohden vitsailu muuttuu sopimattomaksi? Kuka sen päättää? Onko väitteellä pohjaa, kun katsoo vaikka museoihin, joissa seinillä näkyy useita ihailtujen mestarien teoksia rehevistä, ylipainoisista naisista, mutta ei samassa mittakaavassa ihannoivaa taidetta homomiehistä? Onko tästä edes hedelmällistä keskustella? Aihe on keskustelulle arka, sosiaalinen media on tästä kuumaa väittelyä ja inttämistä väärällään.

Päätellen homo- ja bi-miesten kokemasta syrjinnästä ja mielenterveyden ongelmien yleisyydestä heteroväestöön verrattuna, kannattaa olla varovainen puhuttaessa homomiehen etuoikeutetusta asemasta. Se keskustelu sopisi jättää ihmisoikeusjärjestöjen sisäiseen toiminnan painopisteiden määrittelyyn lhbtqia+ -vähemmistöjen välillä.

Lue lisää: Homomiehet ovat masentuneempia kuin heteromiehet.

Lue lisää: Kaapissa olevat homo ja bi-miehet ovat erityisen alttiita seksuaaliselle häirinnälle.

Lue lisää: Vihapuhe ja -rikokset lisääntyneet Euroopassa.

Vuorenmaa lupaa ensin kommentoida asiaa QX:lle, mutta peruukin sitten mietittyään, koska ei halua tuoda itseään keskiöön. Hän kehottaa suuntaamaan kommenttipyynnöt “drag-alan ihmisille”, joiden kritiikkiä ja teemoja hän on itse tuonut esiin. Pari vuotta sitten Vainiota arvosteli sosiaalisessa mediassa underground drag-kollektiivi House of Jaahas.

Päämääränä yleisön viihtyminen vai esiintyjän itseilmaisu?

Jaahas panostaa monimuotoisuuteen ja yhteisöllisyyteen, ainoa tarkoitus ei ole viihdyttää. Esiintyjän painopiste on enemmän itseilmaisussa kuin yleisön viihdyttämisestä. ”Meillä on ollut mielenterveysiltoja, jotka ovat pikemminkin itkettäneet kuin naurattaneet”, kerrottiin kollektiivista Voima-lehdelle viime vuonna.

Jari Koljonen, dragnimeltään Lola Vanilla on dragin uuden aallon merkittäviä tekijöitä ja tekee burleskia ja dragiä ja järjestää drag-kurssia. Hänkin vetoaa Punch up -teoriaan: heikompia ei saa pilkata. ”On syytä huomioida, että drag voi olla myös vahingollista, jos se esimerkiksi on naiseudelle tai femininiisyydelle pilkallisesti nauravaa.”

Koljonen toteaa, että drag-ilmaisun pitää muuttua ajan mukana. “Jos Yle pystyy siirtämään Pikku Britannian arkistoon, josta katsoessa se tulee katsotuksi aikansa kontekstissa, tulee meidän esiintyjien myös pystyä päivittämään repertuaariamme ja myös tarvittaessa uudelleenarvioimaan joitain numeroita tai hahmoja. Tässä mielestäni auttaa punch up -ajatukseen turvautuminen. Eli teenkö esityksessäni naurunalaiseksi minua vahvempaa henkilöä, kuten poliitikkoja parodioidessani, vai saatanko vähättelevän naurun alaiseksi esimerkiksi mielenterveysongelmaista tai jo valmiiksi syrjittyä vähemmistöä.”

Lue lisää: Kylän ainoa homo piilotettiin arkistoihin

Koljonen tuo hänkin esiin intersektionaaliselle feminismille tutut näkemykset etuoikeuksista ja syrjinnästä. Yhteiskunnallisesti enemmän etuoikeutetussa asemassa oleva ei saisi halventaa itseään heikommassa asemassa olevia.

“Esimerkiksi valkoisen normaalipainoisen cis-homon tekemä pilkka vaikka painosta tai vähemmistöetnisyyden pitäminen rooliasuna on minusta alaspäin lyömistä”, Koljonen sanoo.

Drag on yhtäaikaa terapiaa, politiikkaa ja guerillasotaa oman tilan saamiseksi

“Priden historia alkoi transihmiset kärjessä tapahtuneista Stonewallin mellakoista”, väittää Koljonen. “Niitä vasten tuntuu, että nykyinen yhä monipuolistuva dragin kenttä, jossa esiintyjien omilla eikä esitetyillä sukupuolilla tai niiden puutteella ei ole merkitystä on jossain määrin paluuta koko aatteen juurille. Jossain vaiheessa ainakin suomalainen homokulttuuri tuntui uhkaavasti kapenevan sen suhteen, millainen oli skenen hyväksytty jäsen. Uuden aallon drag on murtamassa tätä, ja monipuolisen uuden queer-kulttuurin keskiössä. Drag on yhtäaikaa terapiaa, politiikkaa ja guerillasotaa oman tilan saamiseksi cis-hetero-valtavirrasta.”

Koljonen lankeaa ongelmallisesti sosiaalisessa mediassa leviäviin ja levitettyihin harhakäsityksiin drag queenien ja Priden historiasta.

Jo yli 100 vuotta sitten drag queenien esitys sisälsi samat elementit kuin nykyään: naiseksi pukeutumisen, musiikin, tanssin ja ilkikurisetkin hahmot. 1930- luvulta 1970-luvun alkuun drag queen ilmaisu oli marginaalissa, homobaarien kätköissä. Drag queenien kauneuskilpailuja käytiin Yhdysvalloissa kuitenkin jo 1950-luvun lopulla. Ja 1960-luvun alussa jo Danny La Rue teki Lontoossa suosittua drag queenin showta.

Stonewallin mellakoista vallitsee myös sosiaalisessa mediassa levitetty vääräinformaatio – Priden historia ei alkanut sieltä, sitä edelsi sadan vuoden työ ihmisoikeuksien eteen niin Yhdsysvalloissa kuin Euroopassa. Transihmisillä tai muillakaan yksittäisillä ryhmillä ei myöskään ollut kärkiroolia Stonewallin mellakoissa vaan sen voima oli yhteisessä nousussa sortoa vastaan.

Lue lisää: Priden historiaa kirjoitetaan uudelleen aktivismin varjolla

Koljonen ottaa lopulta sovittelevan sävyn ja toteaa, että dragiin mahtuu monta ilmaisutapaa. “Drag pitää pystyä näkemään musiikin kaltaisena taiteenlajina, jolloin on luonnollista että eri tyylilajit toimivat eri tyyppisissä yhteyksissä – ja toisaalta myös ristiin lainaten. Se, että poliittinen tai punkhenkinen drag saa jalansijaa ei automaattisesti tarkoita että tuo tila olisi pois ruotsinlaivoille tai maakuntakiertuille kiinnittyviltä tähtipotpuriartisteilta.

Drag queenien väitetty naisviha

Drag queenien naisvihasta, misogyniasta on puhuttu jonkin verran maailmalla ja siihen Kulmalakin nojautuu.

“Misogynia näkyy kulttuurissamme feminiinisten asioiden pilkkaamisena. Naisen logiikka on esiintynyt sketsin aiheina vuosikymmeniä. Naisten ”vääränlaiset” kehot ovat usein naurun aihe. Mies käyttäytymässä naisen tavoin naurattaa meitä. ”Bimboja” väheksytään ja ”menkkapäisille” naisille nauretaan. Lisäksi huumorin tekijät ovat olleet suurimmilta osin miehiä, joten naisnäkökulma on jäänyt komedian kentällä yleisesti melko vähäiseksi. Kaikkia naisista kertovia vitsejä ei voi tietenkään leimata misogyynisiksi.”

Homoseksuaalisuutta pidetään lähtökohtaisesti misogyynisenä

Mutta onko todella mitään perusteita väittää drag queenien edustavan naisvihaa? Tähän haastattelemani drag queenit kokevat kaikki kunniottavansa naisia hahmoillaan.

”Onko drag [ristiinpukeutuminen] heteroseksuaalisuuden pönkittämisen lisäksi vielä misogyynistä”, kysyy Lasse Kekki teoksessaan Pervo parrasvaloissa – Queed-draamaa Teksasista Kokkolaan (2010). Kekki toteaa, että kyseessä on vaarallisen syrjintämekanismi: Homoseksuaalisuutta pidetään lähtökohtaisesti misogyynisenä ja drag kuvataan aina homoseksuaalisena toimintana. Siten drag olisi aina naisen syrjäyttämistä. Kekki ei

“En kiistä sitä, etteivätkö ongelmalliset vitsit voisi naurattaa. Mutta se, että ne valitaan kertoa suurilla lavoilla on mielestäni ongelma”, sanoo Kulmala.

Esittäjällä on toki vastuu, viihteessäkin. Siitä Puukkokin muistuttaa: “Kun drag-esitystä arvostellaan, keskiössä on esittäjän vastuu. Sama koskee toki kaikkea esittämistä. Jos esitys tuntuu loukkaavalta tai herättää muuten epämukavia tuntemuksia, katsoja kysyy, miksi tätä tehdään.”

Butlerin teos Hankala sukupuoli analysoi Paris is Burning -dokumenttielokuvaa (1990), joka kuvaa drag queeneja 1980-luvun lopun New Yorkissa. Tarkemmin sen mustien ja latinoiden drag ball -perinnettä, josta jo taas 10 vuotta suosiossa ollut vogueing on peräisin. Tähän dokumenttiin, sen esittämään yhteisöön, perustuu myös HBO:n menestyssarja Pose.

Butler pohtii onko drag luonteeltaan oma sukupuolensa, joka kuitenkin perustuu ideaalin jäljittelyyn. Hän toteaa, että drag ballien queenit samanaikaisesti ottavat haltuun ja kumoavat misogynisiä, rasistisia ja homofobisia alistuksen normeja. Ideaaliksi naiseksi tuleminen olisi pakotie alisteisesta asemasta.

Lavalle luodaan ihanteellinen naisolento

Haastattelemani drag queenit kiistävät yksikantaan pilkkaavansa naisia. Esityksissä ei ole mitään naisvihaa. Päinvastoin Sekä Marko Vainio, että Osku Heiskanen sanovat luovansa lavalle ihanteellisen naisolennon. Ehkä tässä on ongelma. Tämä on juuri sitä, millä perusteella Butler katsoo drag queenien pitävän yllä vallitsevia sukupuolirooleja

Jokaisella meillä on omat ristimme ja jos katsoja ei omista lähtökohdistaan voi kokea lavalla näkemäänsä hahmoa samalla tapaa ihanteellisena, hänen tulkintansa voi olla esittäjän tarkoitukselle jopa päinvastainen. Ja se saa sitä olla. Loukkaantuminen ei ole huono asia, se kertoo kipupisteiden saavuttamisesta. Se on katsojalle paikka kasvaa. Ei sen takia tule esitystä rajata.

“Katsoja voi loukkaantua vaikka se ei olisi tarkoitus. Voi kunnioittaa ja tehdä rakkaudellisesti, mutta ei voi päättää siitä, miten kukakin yksittäinen katsoja reagoi. Siitä ei voi ottaa vastuuta. Taiteilijoiden tehtävä on usein myös provosoida ja kyseenalaistaa, mikä voi aiheuttaa monenlaisia reaktioita”, kommentoi Puukko.

Ja jos tässä käsillä olevaa ylipainoa ja sen käsittelyä halutaan kyseenalaistaa, asiaan liittyy myös kansanterveydellinen ulottuvuus, joka on koronaepidemian myötä vain korostunut, sillä tauti oli ylipainoisille vaarallisempi.

Drag queenin hahmot tuovat toki esiin myös sitä sosiaalista painetta, joka kulttuurissamme valitsee ulkonäköä kohtaan. Se tuodaan esiin vain drag queen -ilmaisulle ominaisella tavalla – ilkikurisesti yliampuen.

“Drag-esitysten voima on siinä, että ne rikkovat sukupuoleen liittyviä stereotypioita. Ne kyseenalaistavat sen miten olemme tottuneet näkemään miehen ja naisen. Drag queenien asema on tässä merkityksellisempi kuin drag kingien, sillä on kulttuurisista syistä isompi asia kun vahvemman ja etuoikeutetumman sukupuolen edustaja esittää heikompaa – kun mies esittää naista” sanoo Puukko.

“Itse koen tämän alan kunnianosoituksena naisille, teen hahmon aina positiivisessa mielessä niin että alkuperäinenkin voi olla siitä ylpeä ja seistä sen takana”, kertoo Osku Heiskanen QX:lle omasta työstään drag queenina.

Minulle [drag king -ilmaisun] merkitys on ollut omaan maskuliinisuuteen tutustuminen, sukupuoliroolien kyseenalaistaminen sekä sukupuolen performatiivisuuden näkyväksi tekeminen. Ja tietysti sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden juhliminen. Ja toisaalta ihan vaan hauskanpito, itsekseni ja yhdessä, paljastaa Puukko.

Drag kingit ovat eri maata

Tutkija Alisa Solomon on esittänyt, että drag queenin ja drag kingin ilmaisussa on merkittävä ero jo ilmaisun luonteessa.

Drag queenit, naiseksi pukeutuvat miehet, usein tekevät sukupuolesta parodiaa. Miehiksi pukeutuvat naiset, drag kingit taas ovat esittävät sukupuolen ambivalenttisuutta ja pyrkivät esittämään sukupuolta ja sen rakentumista.

Tom of Puukko esiintymässä

Tässäkin jutussa puhutaan pääasiassa drag queenien tekemästä dragista. Drag kingien drag ei ole yhtä yleistä, eikä se ole saavuttanut samanlaista kaupallista menestystä eikä näkyvyyttä.

Kun ajatellaan Suomen tunnetuimpia drag kingejä Kristiina Puukkoa ja Minna Kivelää, on heidän draginsa myös selvästi erilaista kuin useimpien drag queenien, se on lähempänä stand-uppia.

Drag kingit eivät ole saavuttaneet samanlaista suosiota kuin queenit. “Mies hameessa naurattaa ja nainen viiksissä vetää vakavaksi”, toteaa Puukko. “Ehkä se on klisee, mutta on siinä perääkin. Asiaa voi spekuloida monelta kannalta. Yksi näkökulma on se, että mies on ns. ykkössukupuoli eli arvostetumpi. Naishahmot naurattavat enemmän, koska he (naiset) eivät ole niin vakavasti otettavia. Usein myös drag queen -hahmot ovat jotenkin tunnistettavampia, kuten julkisuuden henkilöitä, kun taas drag king -hahmot haastavat katsojaa enemmän. Drag king -artistien taustalla on myös usein aktivismia ja performanssia, kun taas drag queen -taide on usein viihdettä. Viihde puhuttelee massoja, performanssit harvempia. Toki nämä ovat typeriä yleistyksiä. Drag queenien kirjo on valtava. Ja on myös hauskoja kingejä, joita esittävät esimerkiksi Minna Kivelä ja minä.”

Drag on myös itseilmaisua

Drag-esitys on aina tekijänsä näköistä. Kuten kaikki taide. Silloinkin kun kyse on impersonoinnista.

“Dragtaide voi olla paljon enemmän kuin pelkästään impersonointia, johon ei millään tavalla liity edes toisen ihmisen ulkoiset ominaisuudet tai maneerit. Ajattelen, että drag on itseilmaisun muoto, joka pakenee rajoja ja haluaa rikkoa niitä”, kuvailee Taipale. “Perinteisessä drag showssa leikitellään maneereilla ja halutaan korostaa alkuperäisen esiintyjän tunnettua tarttumispintaa ja tehdä siitä huumoria. Huumoria voidaan tehdä monella tasolla ja asioihin voidaan tarttua eri näkökulmista: esimerkiksi Katri Helenan silmänräpsytykset ovat tosi tunnettuja, mutta huumoria ja vitsejä voi rakentaa myös monesta muustakin jutusta.”

“Rakennustapoja on niin monta kuin rakentajia”, kertoo QX:lle Kristiina Puukko. “Karikatyyrin tekeminen on yksi vaihtoehto. Hahmo voi syntyä yhtä hyvin imitoinnin kautta kuin sen kautta, että tutkii itsessä ilmenevää maskuliinisuutta ja lähtee rakentamaan siltä pohjalta. Ei ole pakko liioitella. Mutta se toimii usein. Liioittelemalla voi tehdä asioita näkyväksi.”

“Kysymys on siitä, miten esitetään. Korostetaanko stereotypioita ja nauretaan niille, vai tehdäänkö pohjatyötä ja selvitetään, millaisia rakenteita taustalta löytyy. On itsestään selvää, ettei kukaan edes ajattelisi tekevän esimerkiksi brown- tai blackfacea tänä päivänä kun esitetään Tina Turneria. Dragtaiteessa toteutuu sama kuin näyttämötaiteissa yleensäkin, esitetään jotain muuta, mitä oikeasti ollaan. Toiseus ja toisen esittäminen on leikki, johon sekä tekijät että yleisö sitoutuvat”, Taipale jatkaa.

“Taustat on aina selvittettävä esitystä tehtäessä”, muistuttaa myös Harjanne, “muuten voi loukata yhteisöä”. “Esimerkiksi itse tunsin drag-kulttuuria alkeassani työstää Kinky Boots -musikaalia, mutta en läheskään niin paljon kuin nyt. Otin paljon selvää asioista, haastattelin Drag-taiteilijoita, ja tein tutkimustyötä”.

Kuka määrittelee, mitä drag queen -ilmaisu saa olla?

Drag gueen -ilmaisu on viimeisen sadan vuoden aikana ollut leimallisesti homobaarien viihdettä. Lähes aina drag queen on homomies. RuPaul’s Drag Race televisio-ohjelman myötä laajempaakin kirjoa on alkanut näkyä ja drag-ilmaisu on saanut uusia tulokulmia. Kun perinteisesti drag-esitysten kutkuttavin juttu oli se, että mies esittää naista, miten pitää suhtautua, kun drag queen onkin transnainen? Onko sillä merkitystä? Ainakin perinteinen temppu, missä katsojat saavat todistaa miehen muuttumista naiseksi ja takaisin jää pois. Katsojat päättävät, mikä menestyy.

Drag queen ei aina ole mies

RuPaul on ollut kritiikin kohteena todetessaan pari vuotta sitten, että ei hyväksyisi drag queen kilpailuunsa transnaisia. Heitä on kuitenkin ollut mukana. Heistä Monica Beverly Hillz on kertonut, että transnaiset ovat drag queeneina kauniimpia kuin miehet ja saavat paremmat tipit. Tämä pätee tietenkin lähinnä Yhdysvalloissa ja niiden drag queenien kohdalla, jotka esiintyvät tippipalkalla baareissa.

Hillz kertoo, että “oikeilla tisseillä” saa paremmat tipit kuin toppauksilla. Tämä kuulostaa paluulta aikaan, jolloin dragiin pukeutuvat nuoret miehet myivät seksiä homobaareissa. Emme enää puhuu isojen lavojen viihteestä.

“Oikeilla tisseillä” saa paremmat tipit

“Sekä drag queenit, että drag kingit ovat iso osa homokulttuuria, toteaa Linkinen. “Tottakai kulttuurissa sisällä olevilla pitää olla oikeus itse määritellä drag. Muiden tekemä määrittely on tottakai vallankäyttöä”.

Osku Heiskanen tunnistaa drag queenien tekemän viihteen teatterijuuret. “Minä rinnastan drag queenit teatteriin ja sen lainalaisuuksiin. Drag (queenien drag-taide) koetaan yleensä hauskana ja hulluttelevana viihteenä, jossa miehet leikittelevät naisrooleilla. Drag voi myös olla kantaaottaavaa, koskettavaa, poliittista, parodioivaa, lähes mikä teatterimuoto tahansa, riippuen aina tekijästä ja tavoitteista.”

“Hellyttävän veikeistä hassuttelevista useimmiten blondeista hahmoistaan tunnettu Heiskanen selventää miten drag queenien ilmaisu rakennetaan. “Meikki on usein kuin piirroshahmoilla, jossa korostetaan ja kasvatetaan silmien ja suun kokoa ja muotoja. Tukka on normaalia isompi ja laitettu. Asut ylikorostetun värikkäitä ja kiiltäviä ja leikkaukset niissä korostavat naisellisuutta, jopa miehen niitä kantaessa. Korut valtavan kokoisia ja kiiltäviä. Sääret, joista yleensä drag queeneja ensimmäisinä kehutaan, tuodaan esiin, pidennetään ja kavennetaan sukkahousujen ja vaateleikkausten avulla. Kengät ylikorostetun korkeat, värikkäät ja jotka jatkavat säärien pituutta.”

Heiskasen kuvaus kuulostaa siltä, että Julian Eltinge, 1900-luvun alun juhlittu drag queen supertähtikin sen voisi allekirjoittaa. Drag queenit korostavat naisellisia avuja ja lyövät ylikin – varieteeperinteen mukaisesti.

Lue lisää: 100

“Kautta aikojenhan drag on ollut naisellisten avujen korostamista, puhutaan sitten meikistä, tukasta, vaatteista, kengistä tms. Mielestäni miesten kasvojen luusto tarjoaa hienon pohjan meikille ja sitä kautta miehet meikattuna ovat erittäin kauniita naiseksi laitettuna. Samoin miesten pituus tuo naiseksi muutettuna jo monta kymmentä senttiä lisää ja joka tuo siten näyttävyyttä hahmoon. Välillä saatetaan käyttää ylilyöntejä mm. takamuksen tai rintamuksen koossa, tukan pituudessa, värissä, koossa tms. mutta ne auttavat hahmon tunnistettavuudessa yleisölle, Heiskanen jatkaa drag queenien ilmaisun kuvailemista.

Usein drag queenit tekevät isoa viihdettä tunnetuista hahmoista. Jos olet nähnyt useita eri drag artistien esityksiä, olet todennäköisesti nähnyt yhtä monta Dolly Partonia tai Paula Koivuniemeä. Yhä yleisempää tosin alkaa olla, että drag queen ei enää tee impersonointia.

“Jos halutaan luoda hahmo jo tunnetusta hahmosta, niin pääasia on hahmon tunnistettavuus ja kuinka auttaa yleisöä siinä. Mitä nopeammin se tapahtuu hahmon astuessa lavalle, sen helpommin se toimii. Siinä voi auttaa hahmon julkisuus, joku tunnettu kappale tai paljon käytetään kunkin karakteerin helposti tunnistettavia joko fyysisiä ominaisuuksia tai maneereja ja niitä mahdollisesti ylikorostetaan”, selventää Heiskanen hahmon luomista ja jatkaa:

“Nykyään monella dragesiintyjällä on oma hahmo, jonka ei ole tarkoituskaan esittää ketään jo tunnettua henkilöä. Näissä hahmoissa esiintyy tällä hetkellä monenlaisia erilaisia variaatioita. Toiset rakastavat ylinaisellisen pursuavia henkilöitä, toiselle kantaaottavat pelkistetyt ja riisutut hahmot ovat oma tapa tehdä dragia.”

Mika Tepsan Pola Ivanka tekee toisenlaista drag queen ilmaisua – hän laulaa itse. Se on vaatinut häneltä paljon opettelua ja soihdunkantamista, sillä asiakaskunta ei ole vielä aina valmis vastaanottamaan omassa hahmossa pysyvää drag queenia.

Tänään keskiviikkona striimaamme POLAn kuuman kesän klo 21:00Hercules aukeaa esityksen jälkeen jälleen klo 22:00.Striimauksn näet ilmaiseksi laittamalla "Already have a ticket" -kohtaan "Free2207". Voit myös ostaa tukilipun halutessasi:https://www.facebook.com/events/279177669896820/

Publicerat av Hercules Helsinki Tisdag 21 juli 2020

“Koin olevani aikaani edellä 2000-luvulla laulavana draginä ja vasta nyt aletaan nähdä livenä laulaminen positiivisena asiana esityksiä tilaavien näkökulmasta.”

Tepsa kertoo kehittäneensä omaa drag-ilmaisuaan viimeisen 10 vuoden aikana paljon. Hän on valmistunut laulunopettajaksi ja opiskellut mm. Teatterikorkeakoulun avoimessa yliopistossa. Nyt Pola Ivanka laulaa itse eikä tee lipsynkkiä. “Oma ilmaisuni on menossa enemmän vain siihen suuntaan, että nostan alter egoni Pola Ivankan esiin enkä ota siihen rooleja, kuten Tina Turneria tms., enää rinnalle. Tosin kaikki menee vaiheittain – olen suostunut itse palaamaan osittain hahmojen tekemiseen nyt, kun laulan ne itse. Muutos tapahtuu asteittain. Pola tilataan keikalle siksi, että hän laulaa livenä. Divet varmaankin siksi, että hän tekee niin hienoa lipsynkkiä Cheristä ja Paula Koivuniemestä ja muista.”

Dragia voi tehdä monella tapaa – esitysten tulkinnat ovat ajassaan kiinni

Yhtäällä on siis kaupallinen drag joka useimmiten perustuu impersonointiin ja toisaalla drag queenin oman persoonallisuuden varaan rakennettu drag alter ego. Ja sitten on vielä esityksen tulkinta, joka on sidottu aikaan. Se mikä ennen oli radikaalia tuntuu nyt sovinnaiselta, mutta tällä hetkellä radikaali ei sekään ole sitä pysyvästi.

Ilmaisu voi olla vain viihteeksi tehtyä, tai se voi olla myös selvästi kantaa ottavaa, poliittistakin. “Dragtaide voi pirstaloitua useaan eri tapaan lähestyä dragin tekemistä, oli se sitten viihteellinen tai vakavampi lähestymistapa”, toteaakin Taipale.

Myös Kristiina Puukko allekirjoittaa dragin yhteiskunnallisen merkityksen. Drag kingien merkitys on “sukupuoliroolien näkyväksi tekeminen ja sitä kautta niin yhdenvertaisuuden kuin moniäänisyydenkin lisääminen. Keskusteluiden herättäminen.”

Samuel Harjanne kertoo esimerkin siitä, miten viihde ja drag queenit voivat muuttaa maailmaa. “Minulle kerrottiin, että Kinky Bootsin katsomossa istunut vanhempi pariskunta kävi keskustelun, jossa nainen kysyi mieheltään, että “pääsitkö nyt homofobiastasi eroon”, mihin mies vastasi, että “kyllä”. Kyllä näillä esityksillä on muutakin kuin viihdemerkitystä”.

“Esiintyjillä on vastuu siinä, millaisia representaatioita näyttämölle luodaan ja millaista toiseutta esitetään. Toistetaanko jotain vanhaa ja totuttua mielikuvaa vai voisiko löytyä jokin uusi tulokulma aiheeseen?”, pohtii Antti Taipale drag-ilmaisun tulevaisuutta. “Voisiko dragin tekeminen muuttua, jos yleisö otettaisiin mukaan tekemään esitystä yhdessä esiintyjän kanssa? Teatterin puolella on ollut hyvin rohkaisevia esimerkkejä siitä, miten esimerkiksi vähemmistöryhmät ovat saaneet äänensä kuuluviin, kun heidät on otettu mukaan tekemään teoksia yhdessä esiintyjien kanssa.”

Teatteria, mitä myös drag-taide on, pidetään hyvin feminiinisenä toimintana, toteaa Kekki ja muistuttaa, että tätä käsitystä tulisi kyseenalaistaa enemmän. Hän tuo esiin myös teorioiden rajallisuuden ja sen, että tekstianalyysiin keskittyvät teoriat eivät aina ole parhaita analysoimaan luonteeltaan erilaista teatraalista ilmaisua. Kekki myös muistuttaa tulkintojen olevan sidottuja omaan aikaansa. ”Sukupuolittuneita merkityksiä tulkitaan eri aikoina eri tavoin”.

Myös Antti Taipaletta pelottaa keskustelun kärjistyminen. “Tämän hetken yleinen keskustelukulttuuri, somessa varsinkin, on taistelua siitä, kenen joukoissa seisot. Tällainen ääripäiden vahvistuminen koko Euroopassa on hurjaa katseltavaa.”

Keskustelu on tärkeää, sitä voi käydä voimakkaastikin, mutta, kiitos, faktoilla ja ilman ajojahteja.

 

 

(Oikaisu: Täsmennetty Koljosen esittely.)